Vaka vanha Väinämöinen kauan soitti kanteletta, sekä soitti jotta lauloi, jotta ilmankin iloitsi.
Soitto kuului kuun tupihin, ilo päivän ikkunoille. Kuu tuvastahan tulevi, astui koivun konkelolle, päivä päätyi linnastansa, loihe latvahan petäjän kanteletta kuulemahan, iloa imehtimähän.
Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, siitä päivän kiinni saapi, kuuhuen käsin tavoitti, kuun on koivun konkelolta, päivän latvasta petäjän. Ne kohta kotihin saattoi, pimeähän Pohjolahan.
Kätki kuun kumottamasta kirjarintahan kivehen, lauloi päivän paistamasta vuorehen teräksisehen. Itse tuossa noin saneli: "Ellös täältä ilman pääskö, nousko, kuu, kumottamahan, pääskö, päivä, paistamahan, kun en käyne päästämähän, itse tulle noutamahan yheksän orihin kanssa, yhen tamman kantamalla!"
Kun oli kuun kulettanunna sekä päivän saattanunna Pohjolan kivimäkehen, rautaisehen kalliohon, jopa valkean varasti, tulen Väinölän tuvilta: sai tuvat tulettomaksi, pirtit valkeattomaksi.
Jo oli yö alinomainen, pitkä, pilkkoisen pimeä. Oli yö Kalevalassa, noilla Väinölän tuvilla sekä tuolla taivahassa, Ukon ilman istuimilla.
Tukela on tuletta olla, vaiva suuri valkeatta, ikävä inehmisien, ikävä itsen Ukonki.
Tuo Ukko, ylijumala, itse ilman suuri luoja, alkoi tuota ouostella. Arvelee, ajattelevi, mikä kumma kuun e'essä, mikä terhen päivän tiessä, kun ei kuu kumotakana eikä päivä paistakana.
Astui pilven äärtä myöten, taivahan rajoa myöten sukassa sinertävässä, kirjavassa kaplukassa; kävi kuuta etsimähän, päiveä tapoamahan: eipä kuuta löyäkänä, päiveä tapoakana.
Tulta iski ilman Ukko, valahutti valkeata miekalla tuliterällä, säilällä säkenevällä; iski tulta kyntehensä, järskytti jäsenehensä ylähällä taivosessa, tähtitarhojen tasalla.
Saipa tulta iskemällä. Kätkevi tulikipunan kultaisehen kukkarohon, hope'isehen kehä'än. Antoi neien tuuitella, ilman immen vaapotella kuun uuen kuvoamaksi, uuen auringon aluksi.
Neiti pitkän pilven päällä, impi ilman partahalla tuota tulta tuuitteli, valkeaista vaapotteli kultaisessa kätkyessä, hihnoissa hope'isissa.
Impi tulta tuuitteli, vaapotteli valkeaista, tulta sormilla somitti, käsin vaali valkeaista: tuli tuhmalta putosi, valkea varattomalta, kätösiltä kääntelijän, sormilta somittelijan.
Taivas reikihin repesi, ilma kaikki ikkunoihin. Kirposi tulikipuna, suikahti punasoronen, läpi läikkyi taivosista, puhki pilvistä pirisi, läpi taivahan yheksän, halki kuuen kirjokannen.
Sanoi vanha Väinämöinen: "Veli, seppo Ilmarinen! Lähtekämme katsomahan, saakamme opastumahan, mikä tuo tuli tulonen, outo valkea valahti yläisistä taivosista alaisihin maaemihin, jos olisi kuun kehänen eli päivän pyöryläinen!"
Läksivät urosta kaksi. Astuivat, ajattelivat, miten tuonne tullaksensa ja kuten osataksensa tulen siirtymäsijoille, valkean valantomaille.
Joki joutuvi etehen, melkeän meren tapainen. Siinä vanha Väinämöinen alkoi veisteä venettä, alla korven kolkutella. Toinen seppo Ilmarinen laati kuusesta meloja, petäjästä järkäleitä.
Sai venonen valmihiksi hankoinensa, airoinensa; niin veivät venon vesille. Soutelevat, joutelevat ympäri Nevan jokea, Nevan nientä kiertelevät.
Ilmatar, ihana impi, vanhin luonnon tyttäristä, tuopa vastahan tulevi puhutellen, lausutellen: "Mitä miehiä olette, kuinka teitä kutsutahan?"
Sanoi vanha Väinämöinen: "Merimiehiä olemme, minä vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen. Vaan sano oma sukusi, kuin sinua kutsutahan!"
Vaimo tuon sanoiksi virkki: "Minä olen vanhin vaimoksia, vanhin ilman impilöitä, ensin emä itselöitä, joll' on vihki viien vaimon, muoto kuuen morsiamen. Minne te menette, miehet, kunne läksitte, urohot?"
Sanoi vanha Väinämöinen, itse virkki, noin nimesi: "Tukehtui tulonen meiltä, vaipui meiltä valkeainen. Viikon on tuletta oltu, pime'issä piileskelty. Nyt on meillä mielessämme mennä tulta tietämähän, jok' on tullut taivahasta, päältä pilvien pu'onnut."
Vaimo tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Tuli on tuima tie'ettävä, valkeainen vaaittava. Jo teki tuli tekoset, valkea vahingot laati! Tuikahti tulikipuna, putosi punakeränen Luojan luomilta tiloilta, Ukon ilman iskemiltä läpi taivahan tasaisen, halki tuon ihalan ilman, puhki reppänän retuisen, kautta kuivan kurkihirren Tuurin uutehen tupahan, Palvoisen laettomahan.
"Äiti lastansa imetti kätkyessä vaivaisessa. Tuohon tultua tulonen jo teki pahinta työtä: poltti lapsen kätkyestä, poltti paarmahat emolta. Se lapsi meni Manalle, toki poika Tuonelahan, ku oli luotu kuolemahan, katsottu katoamahan tuskissa tulen punaisen, vaike'issa valkeaisen.
"Niin emo enemmän tiesi, ei emo Manalle mennyt; se tunsi tulen manata, valkeaisen vaivutella läpi pienen neulansilmän, halki kirvehen hamaran, puhki kuuman tuuran putken, pitkin pellon pientaretta."
Vaka vanha Väinämöinen itse ennätti kysyä: "Kunne tulet tuosta läksi, kunne kiiähti kipunat Tuurin pellon pientarelta? Metsällenkö vai merelle?"
Vaimo vastaten sanovi, itse virkki, noin nimesi: "Tuli tuosta mennessänsä, valkeainen vierressänsä ensin poltti paljo maita, paljo maita, paljo soita; viimein vierähti vetehen, aaltoihin Aluen järven: se oli syttyä tulehen, säkehinä säihkyellä.
"Kolmasti kesäisnä yönä, yheksästi syksy-yönä, kuohui kuusien tasalle, ärjyi päälle äyrähien tuon tuiman tulen käsissä, varin valkean väessä.
"Kuohui kuiville kalansa, arinoille ahvenensa. Kalat tuossa katselevat, ahvenet ajattelevat, miten olla, kuin eleä: ahven itki aittojansa, kalat kartanoisiansa, kiiski linnoa kivistä.
"Läksi ahven kyrmyniska, tavoitti tulisoroista: eipä ahven saanutkana. Niin meni sinervä siika: se nieli tulisorosen, vajotteli valkeaisen.
"Jo vettyi Aluen järvi, pääsi päältä äyrästensä sijallensa entiselle yhtenä kesäisnä yönä.
"Oli aikoa vähäisen: tuli tuska nielijälle, vaikea vajottajalle, pakko paljo syönehelle.
"Uiskenteli, kuiskenteli. Uipi päivän, uipi toisen siikasaarien sivuja, lohiluotojen lomia, tuhannen nenätse niemen, sa'an saaren kainalotse. Joka niemi neuvon pisti, joka saari sai sanoman: 'Ei ole vienossa ve'essä, Aluessa ankehessa kalan kurjan nielijätä, katalan kaottajata näissä tuskissa tulosen, vaivannoissa valkeaisen.'
"Niin kuuli kulea kuuja, nieli tuon sinervän siian. Oli aikoa vähäisen: tuli tuska nielijälle, vaikea vajottajalle, pakko paljo syönehelle.
"Uiskenteli, kuiskenteli. Uipi päivän, uipi toisen lohiluotojen lomia, kalahauin kartanoita, tuhannen nenitse niemen, sa'an saaren kainaloitse. Joka niemi neuvon pisti, joka saari sai sanoman: 'Ei ole vienossa ve'essä, Aluessa ankehessa kalan kurjan appajata, katalan kaottajata tuskissa tulen palavan, vaivannoissa valkeaisen.'
"Niin tuli halea hauki, nieli tuon kulean kuujan. Oli aikoa vähäisen: tuli tuska nielijälle, vaikea vajottajalle, pakko paljo syönehelle.
"Uiskenteli, kuiskenteli. Uipi päivän, uipi toisen lokkiluotojen lomitse, kajavan kivikaritse, tuhannen nenätse niemen, sa'an saaren kainalotse. Joka niemi neuvon pisti, joka saari sai sanoman: 'Ei ole vienossa ve'essä, Aluessa ankehessa kalan kurjan nielijätä, katalan kaottajata tuskissa tulen palavan, vaivannoissa valkeaisen.'"
Vaka vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen nuotan niinisen kutovi, katajaisen kaikuttavi; sen painoi pajuvesillä, raian kuorilla rakenti.
Vaka vanha Väinämöinen työnti naiset nuottaselle. Läksi naiset nuottaselle, sisarekset silpomahan. Soutelevat, luitelevat niemi nientä, saari saarta, lohiluotojen lomatse, siikasaarien sivutse ruskeahan ruoikkohon, kaunihisen kaislikkohon.
Pyritähän, pyyetähän, ve'etähän, vellotahan nurin nuotta potketahan, väärin veetähän apaja: ei saa'a sitä kaloa, kuta kilvoin pyyetähän.
Veljekset vesille läksi, miehet nuotalle menevät. Pohetahan, potketahan, ve'etähän, vennotahan lahen suita, luo'on päitä, Kalevan kivikaria: ei saa'a kaloa tuota, mitä tarkoin tarvittihin. Tullut ei halea hauki vienoilta lahen vesiltä eikä suurelta selältä: kalat pienet, verkot harvat.
Jo tuossa kalat valitti, hauki hauille sanovi, kysyi siika säynähältä, lohi toiselta lohelta: "Joko kuoli kuulut miehet, katosi Kalevan poiat, liinanuotan nuikuttajat, lankapaulan laaittajat, suuren tarpoimen talujat, pitkän varren vaikuttajat?"
Kuuli vanha Väinämöinen. Itse tuon sanoiksi virkki: "Ei ole kuollehet urohot, kaatunut Kalevan kansa. Yksi kuoli, kaksi syntyi, joill' on tarpoimet paremmat, varret vaaksoa pitemmät, nuotat kahta kauheammat."
