Jopa viikon vuoteltihin, vuoteltihin, katseltihin neion nuotehet tulevan seppo Ilmarin kotihin: silmät vanhoilta valuvi ikkunoissa istuessa, polvet nuorilta nojuvi veräjillä vuottaessa, lasten jalkoja paleli seinuksilla seisoessa, kului kengät kesk'-iältä rantasilla raittaessa.
Niin huomenna muutamana, päivänä moniahana kumu kuuluvi salolta, reen kapina kankahalta.
Lokka, luopuisa emäntä, Kalevatar, kaunis vaimo, sanan virkkoi, noin nimesi: "Se on poikani rekonen! Jo tulevi Pohjolasta nuoren neitonsa keralla!
"Lähes nyt kohti näitä maita, kohin näitä kartanoita, ison saamille tuville, vanhemman varustamille!"
Se on seppo Ilmarinen jo kohta kotihin saapi, ison saamille pihoille, vanhemman varustamille. Pyyhyet vihertelevät vesaisilla vempelillä, käkyet kukahtelevat korjan kirjavan kokalla, oravat samoelevat päällä aisan vaahterisen.
Lokka, luopuisa emäntä, Kalevatar, vaimo kaunis, tuossa tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Kylä vuotti uutta kuuta, nuoret päivän nousentoa, lapset maata mansikkaista, vesi tervaista venettä; mie en kuuta puolinkana, päiveä mokominkana: minä vuotin veijoani, veijoani, minjoani. Katsoin aamun, katsoin illan, en tiennyt, mihin katosi, tokko pientä kasvatteli vaiko laihoa lihoitti, kun ei tullut kuitenkana, vaikka varsinki lupasi tulla jälen tuntuessa, saa'a jälen jäähtymättä.
"Aina katsoin aamusilla, päivät päässäni pitelin, kun ei vieri veijon saani, ei kolaja veijon korja näille pienille pihoille, kape'ille kartanoille. Oisko olkinen oronen, reki kaksikaplahinen, senki saaniksi sanoisin, korjaksi korotteleisin, jos se veijoni vetäisi, toisi kaunoni kotihin.
"Niinpä toivoin tuon ikäni, katsoin kaiken päiväkauen; pääni katsoin kallellehen, sykeröni syrjällehen, silmät suorat suikulaksi: toivoin veijoni tulevan näille pienille pihoille, kape'ille kartanoille. Jo tuo viimeinki tulevi, toki kerran kerkiävi, vierellä verevä muoto, punaposki puolellansa!
"Jo tuon näen kyselemättä, arvoan anelematta: kävipä tiensä tervehenä, matkansa imantehena; toip' on hanhen, voitti vallan, sortipa sotiveräjän, langettipa lautalinnan, levitteli lehmusseinän käyessä anopin luona, apen ainoan ko'issa. Onp' on sotka suojassansa, kana kainaloisessansa, puhas neiti puolellansa, valkeainen valloissansa.
"Kenpä toi tämän valehen, ken pani pahan sanoman, sulhon tyhjin tulleheksi, oron jouten juosneheksi? Eipä sulho tyhjin tullut, ei oronen jouten juosnut: on mitä oron veteä, liinaharjan liikutella! Hiessäpä hyvä hevonen, vaahessa valittu varsa tuvun tänne tuotuansa, verevän ve'ettyänsä.
"Nouse nyt korjasta, korea, hyvä lahja, laitiosta! Nouse ilman nostamatta, ylene ylentämättä, jos on nuori nostajasi, ylpeä ylentäjäsi!
"Korjasta kohottuasi, reen perästä päästyäsi astu tietä temminkäistä, maata maksankarvallista, sikojen silittämäistä, porsahien polkemaista, lampahan latsottamaista, hevon harjan hieromaista!
"Astu hanhen askelilla, taputa tavin jaloilla näitä pestyjä pihoja, tasaisia tanteria, apen saamia pihoja, anopin asettamia, veljen veistopenkeriä, sisaren siniketoja! Pole jalka portahalle, siirrä sintsin siltaselle, astu sintsiä simaista; siitä siirräite sisähän, alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen!
"Jo täällä tämänki talven, jopa mennehen kesosen silta soitti sorsanluinen sillallista seisojaista, laki kultainen kumisi laen alla astujaista, ikkunat iloittelihe ikkunaisten istujaista.
"Jo täällä tämänki talven, jopa mennehen kesosen kääkäset käkertelihe sormuskättä sulkijaista, kynnykset kykertelihe hienohelman hempujaista, ovet aina aukieli ovellista aukojaista.
"Jo täällä tämänki talven, jopa mennehen kesosen perin pirtti pyörähteli pirtillistä pyyhkijäistä, sintsinen sijoittelihe sintsillistä siivojaista, vajaset vasertelihe vajallista vastakättä.
"Jo täällä tämänki talven, jopa mennehen kesosen piha piilten kääntelihe lastun pitkän poimijaista, aittaset alentelihe aitallista astujaista, orret notkui, parret painui nuoren vaimon vaattehia.
"Jo täällä tämänki päivän, jopa päivän eilisenki aioin ammoi aikalehmä aamuvihkon antajaista, hevoisvarsa hirnakoitsi heinävihkon heittäjäistä, kaikerti kevätkaritsa palasen parantajaista.
"Jo täällä tämänki päivän, jopa päivän eilisenki vanhat istui ikkunoissa, lapset raittoi rantasilla, naiset seisoi seinuksilla, pojat porstuan ovilla nuoren vaimon varronnassa, morsiamen vuotannassa.
"Terve nyt, piha täysinesi, ulkoinen urohinesi, terve, vaja täysinesi, vaja vierahaisinesi, terve, sintsi täysinesi, tuohikatto kansoinesi, terve, pirtti täysinesi, satalauta lapsinesi, terve, kuu, terve, kuningas, terve nuori nuoekansa! Ei ole tässä ennen ollut, eipä ennen eikä eilen tämän joukon juoleutta, tämän kansan kauneutta.
Olipa lapsi lattialla. Lausui lapsi lattialta: "Voi veikko, mitä vetelet! Tervaskannon kauneutta, tervapuolikon pituutta, kerinkannan korkeutta!
"Kutti, kutti, sulho rukka! Tuota toivotit ikäsi, sanoit saavasi sataisen, tuovasi tuhannen neien. Jo saitki hyvän sataisen: tuon tuhannen tuppeloisen! Sait kuin suolta suovariksen, aialta ajoharakan, pellolta pelotuslinnun, mustan linnun mullokselta!
"Mitä lie ikänsä tehnyt, kuta mennehen kesosen, kun ei kinnasta kutonut, saanut sukkoa su'unki? Tyhjänä tuli tupahan, annitoinna appelahan: hiiret kopsassa kopasi, hörppäkorvat lippahassa!"
Lokka, luopuisa emäntä, Kalevatar, vaimo kaunis, kuuli kummaisen tarinan. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Mitä lausuit, lapsi kurja, kuta, kunnotoin, latelit? Muista kummat kuulukohon, häväistykset häälyköhön, eipä tästä neitosesta, ei tämän talon väestä!
"Jo sanoit pahan sanasen, sanan kehnon kertaelit suusta yötisen vasikan, päästä pennun päiväkunnan! Hyvän on sulho neien saanut, tuonut maalta maan parahan: on kuin puola puolikypsi, kuin on mansikka mäellä, tahi kuin käkönen puussa, pieni lintu pihlajassa, koivussa koreasulka, valorinta vaahteressa.
"Oisi ei saanut Saksastana, tavannut Viron takoa tämän neitosen soreutta, tämän allin armautta, tämän kasvon kauneutta, tämän muo'on muhkeutta, käsivarren valkeutta, kaulan hoikan kaarevuutta.
"Eikä neiti tyhjin tullut: oli turkit tuotavana, vaipat vasta saatavana ja verat ve'ettävänä.
"Paljo on tällä neitosella oman värttinän väkeä, oman kehrän kiertämätä, oman hyppisen hyveä, vaattehia valkehia, talvisotkun suorimia, kevätpäivän valkomia, kesäkuien kuivomia: hyvät hurstit huilahuset, päänalaiset pällähykset, sivallukset silkkihuivit, vilahukset villavaipat.
"Hyvä mutso, kaunis mutso, mutso valkeanverevä! Hyvinpä ko'issa kuuluit, tyttönä ison ko'issa; hyvin kuulu kuun ikäsi miniänä miehelässä!
"Elä huolelle rupea, elä huoli huolehtia! Ei sinua suolle viety, ojavarrelle otettu: viety on viljamättähältä, viety vielä viljemmälle, otettu oluttuvilta, oluemmille otettu. "Hyvä neito, kaunis mutso! Tuotapa kysyn sinulta: näitkö tänne tullessasi kekoja keräperiä, näsäpäitä närttehiä? Ne kaikki tämän talosen, tämän sulhon kyntämiä, kyntämiä, kylvämiä.
"Neitokainen, nuorukainen! Tuota nyt sanon sinulle: kun tunsit talohon tulla, niin tunne talossa olla! Hyvä tääll' on mutson olla, kaunis kasvoa miniän, piossasi piimäpytty, voivatinen vallassasi.
"Hyvä täss' on neien olla, kaunis kasvoa kanasen. Täss' on laajat saunan lauat ja leveät pirtin lautsat, isännät isosi verrat, emännät emosi verrat, pojat onpi veikon verrat, tyttäret sisaren verrat.
"Kun sinun himo tulevi, noita mielesi tekevi ison saamia kaloja, veljen pyitä pyytämiä, niin elä kysy ky'yltä eläkä ano apelta! Kysy suorin sulholtasi, toimittele tuojaltasi! Ei ole sitä metsässä jalan neljän juoksijata eikä ilman lintusia, kahen siiven siukovia, ei vielä ve'essäkänä kalaparvea parasta, kuta sinun ei saaja saane, saaja saane, tuoja tuone.
Hyvä täss' on neien olla, kaunis kasvoa kanasen. Ei ole kiirettä kivelle eikä huolta huhmarelle: vesi tässä vehnät jauhoi, koski kuohutti rukihit, aalto astiat pesevi, meren vaahti valkaisevi.
"Ohoh kullaista kyläistä, maan parasta paikaistani! Nurmet alla, pellot päällä, keskellä kylä välillä; kylän alla armas ranta, rannassa rakas vetonen: se sopivi sorsan uia, vesilinnun vieretellä."
Siitä joukko juotettihin, syötettihin, juotettihin liioilla lihamuruilla, kaunihilla kakkaroilla, olu'illa ohraisilla, viertehillä vehnäisillä.
Olut juoksi ostamatoin, mesi markoin maksamatoin, oluoinen orren päästä, sima vaarnojen sisästä, olut huulten huuhtimeksi, mesi mielten kääntimeksi.
Kukapa tuossa kukkujaksi, lailliseksi laulajaksi? Vaka vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen, itse laululle rupesi, töille virtten työntelihe. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Veli kullat, veitoseni, suulliset sanalliseni, kielelliset kumppalini! Kuulkottenpa, kuin sanelen! Harvoin on hanhet suutasusten, sisarukset silmätysten, harvoin veikot vieretysten, emon lapset laiatusten näillä raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla.
"Laulavat Lapinki lapset, heinäkengät heittelevät hirven harvoilta lihoilta, peuran pienen pallehilta; niin miks' en minäki laula, miks' ei laula meiän lapset ruoalta rukihiselta, suulta suurukselliselta?
"Laulavat Lapinki lapset, heläjävät heinäkengät vesimaljan juotuansa, petäjäisen purtuansa; niin miks' en minäki laula, miks' ei laula meiän lapset juomilta jyvällisiltä, olu'ilta ohraisilta?
"Laulavat Lapinki lapset, heläjävät heinäkengät nokisilta nuotioilta, hiilisiltä hiertimiltä; niin miks' en minäki laula, miks' ei laula meiän lapset alta kuulun kurkihirren, alta kaunihin katoksen?
"Hyväpä täss' on miesten olla, armas naistenki asua olutpuolikon povella, mesitiinun tienohilla, sivullamme siikasalmet, luonamme lohiapajat, joist' ei syöen syömät puutu, juoen juomiset vähene.
"Hyväpä täss' on miesten olla, armas naistenki elellä. Ei tässä surulla syöä, ei eletä huolen kanssa; tässä syöähän surutta, eletähän huoletoinna iällä tämän isännän, elinajalla emännän.
"Kumman tässä ensin kiitän, isännänkö vai emännän? Ainap' entiset urohot ensin kiittivät isännän, ku on suolta suojan saanut, ko'in korvesta kokenut: tyvin tuonut tyyskät männyt, latvoin lansatut petäjät, pannut paikalle hyvälle, asettanut ankaralle suuriksi sukutuviksi, kaunihiksi kartanoiksi; salvannut salosta seinät, hirret hirmulta mäeltä, ruotehet rome'ikolta, malat marjakankahalta, tuohet tuomivaaran päältä, sammalet sulilta soilta.
"Tupa on tehty tesmällensä, suoja pantu paikallensa. Sata oli miestä salvaimella, tuhat oli tuvan katolla tehessä tätä tupoa, laaittaissa lattiata.
"Jopa vaan tämän isännän saaessa tätä tupoa mont' on tukka tuulta nähnyt, hivus säätä hirveätä. Use'in hyvän isännän jäänyt on kinnasta kivelle, hattua havun selälle, suohon sukkoa vajonnut.
"Use'in hyvä isäntä aivan aika-huomenessa ennen muien nousematta, kyläkunnan kuulematta nousnut on nuotiotulelta, havannut havumajoilta, havu päänsä harjaellut, kaste pesnyt sirkut silmät.
"Siitäpä hyvä isäntä saapi tuttua tupahan, lautsantäyen laulajoita, ikkunat iloitsijoita, siltalauat lausujoita, karsinat karehtijoita, seinävieret seisojia, aitovieret astujia, pihat pitkin kulkijoita, maat ristin matelijoita.
"Isännän esinnä kiitin, siitä ehtoisen emännän ruokien rakentamasta, pitkän pöyän täyttämästä.
"Use'in hyvä emäntä, tuo tarkka taloinen vaimo, kuullut on kukotta nousta, kanan lapsetta karata näitä häitä hankittaissa, teoksia tehtäessä, hiivoja rakettaessa, olosia pantaessa.
"Hyvin on hyvä emäntä, tuo tarkka taloinen vaimo, osannut oluet panna, makujuoman juoksutella iuista imeltyneistä, make'ista maltahista, joit' ei puulla puuhaellut, korennolla koukkaellut, vaanpa kourilla kohenti, käsivarsin käännytteli saunassa savuttomassa, la'aistuilla lautehilla.
"Eipä tuo hyvä emäntä, tuo tarkka taloinen vaimo, laske iskulle ituja, päästä maalle maltahia; käypi saunassa use'in syänyöllä yksinänsä, ei huoli susia surra, pelätä metsän petoja.
"Jopa nyt emännän kiitin; vuotas kiitän patvaskani! Ken on pantu patvaskaksi, ken otettu oppahaksi? Kylän paras patvaskana, kylän onni oppahana.
"Onpa meiän patvaskalla päällä haahen haljakkainen; se on kaita kainalosta, soma suolien kohasta.
"Vähän paitoa näkyvi, pikkaraisen pilkottavi: on kuin Kuuttaren kutoma, tinarinnan riukuttama.
"Onpa meiän patvaskalla vyöllä ussakka utuinen, Päivän tyttären kutoma, kirjokynnen kirjoittama ajalla tulettomalla, tulen tietämättömällä.
"Onpa meiän patvaskalla silkkiset sukat jalassa, silkkiset sukan sitehet, säteriset säärinauhat, jotk' on kullalla ku'ottu, hopealla huoliteltu.
"Onpa meiän patvaskalla Saksan kengät kelvolliset, kuni joutsenet joella, vesiteiret vieremillä tahi hanhuet havulla, muuttolinnut murrikolla.
"Onpa meiän patvaskalla kutrit kullansuortuvaiset, parta kullanpalmikkoinen; päässä pystyinen kypäri, puhki pilvien puhuja, läpi metsän läiköttäjä, jot' ei saatane sataisin, tuotane tuhansin markoin.
"Jo nyt kiitin patvaskani; vuotas kiitän saajanaisen! Mist' on saatu saajanainen, kust' otettu onnellinen?
"Tuolt' on saatu saajanainen, tuolt' otettu onnellinen takoa Tanikan linnan, uuen linnan ulkopuolta.
"Eipä vielä sieltäkänä, ei perän pereäkänä! Tuolt' on saatu saajanainen, tuolt' otettu onnellinen Vienan pääliltä vesiltä, ulapoilta auke'ilta.
"Eipä vielä sieltäkänä, ei perän pereäkänä! Kasvoi maalla mansimarja, punapuola kankahalla, pellolla heleä heinä, kukka kultainen aholla: siit' on saatu saajanainen, siit' otettu onnellinen.
"Saajanaisen suu somainen kuni Suomen sukkulainen; saajanaisen sirkut silmät kuni tähet taivahalla; saajanaisen kuulut kulmat kuni kuu meren-ylinen.
"Onpa meiän saajanaisen kaula kullankiehkuroissa, pää kullanvipalehissa, käet kullankäärilöissä, sormet kullansormuksissa, korvat kullanhelmilöissä, kulmat kullansolmuloissa, silmäripset simpsukoissa.
"Luulin kuun kumottavaksi, kuu kumotti kultasolki; luulin päivän paistavaksi, kun sen paistoi paian kaulus; luulin laivan läikkyväksi, kun sen läikkyi lakki päässä.
"Jopa kiitin saajanaisen; annas katson kaiken kansan, onko kansa kaunihina, väki vanha vänkeänä sekä nuoriso somana, koko joukko juoleana!
"Jopa katsoin kaiken kansan, ehkä tiesin ennoltaki: eip' ole tässä ennen ollut eikä varsin vasta liene tämän joukon juoleutta, tämän kansan kauneutta, väen vanhan vänkeyttä, väen nuorison somuutta. Kaikk' on kansa haljakassa kuni metsä huutehessa: alta on kuin aamurusko, päältä on kuin päivänkoite.
"Huokeat oli hopeat, löyhät kullat kutsuloilla, rahataskut tanterilla, rahakukkarot kujilla näillä kutsuvierahilla kutsuloille kunniaksi."
Vaka vanha Väinämöinen, virren ponsi polvu'inen, siitä siirtihe rekehen, lähtevi kohin kotia; laulelevi virsissänsä, laulelevi, taitelevi. Lauloi virren, lauloi toisen virrelläpä kolmannella kilahti jalas kivehen, tarttui kapla kannon päähän, rikkoihe reki runolta, jalas taittui laulajalta, kapla poikki paukahutti, laiat irti loskahutti.
Sanoi vanha Väinämöinen, itse virkkoi, noin nimesi: "Onko tässä nuorisossa, kansassa kasuavassa, vaiko tässä vanhalassa, väessä vähenevässä, kenpä Tuonelle kävisi, lähtisi Manan majoille, toisi Tuonelta orasen, vääntiän Manan väeltä reki uusi laatiani, korjanen kohentoani?"
Sekä nuoremmat sanovi, jotta vanhat vastoavi: "Ei ole tässä nuorisossa eikä varsin vanhastossa, koko suuressa su'ussa niin urosta urheata, jotta Tuonelle menisi, lähtisi Manan majoille, toisi Tuonelta orasen, vääntiän Manan majoilta reki uusi laatiasi, korjanen kohentoasi."
Silloin vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen, läksi toiste Tuonelahan, matkasi Manan majoille. Toi orasen Tuonelasta, vääntiän Manan majoilta.
Siitä vanha Väinämöinen laulavi salon sinisen, salohon tasaisen tammen sekä pihlajan pätevän; ne kohenti korjaksensa, painalti jalaksiksensa, niistä katsoi kaplaksia sekä väänti vempeleitä: sai korjan kohennetuksi, re'en uuen laaituksi. Pisti varsan valjahisin, ruskean re'en etehen, itse istuihe rekehen, laskettihe laitiohon. Vitsattaki virkku juoksi, helmin lyömättä hevonen entisille appehille, taanoisille suuruksille; saattoi vanhan Väinämöisen, laulajan iän-ikuisen, oman uksen aukomille, oman kynnyksen etehen.
