Mitä nyt laulamme lajia, kuta virttä vieretämme? Tuota laulamme lajia, tuota virttä vieretämme: noita Pohjolan pitoja, jumalisten juominkia.
Viikon häitä hankittihin, valmistettihin varoja noilla Pohjolan tuvilla, Sariolan salvoksilla.
Mitä tuohon tuotettihin ja kuta veätettihin, Pohjan pitkihin pitoihin, suuren joukon juominkihin rahvahan ravitsemiksi, joukon suuren syöttämiksi?
Kasvoi härkä Karjalassa, sonni Suomessa lihosi; ei ollut suuri eikä pieni, olihan oikea vasikka! Hämehessä häntä häilyi, pää keikkui Kemijoella; sata syltä sarvet pitkät, puoltatoista turpa paksu. Viikon kärppä kääntelihe yhen kytkyen sijalla; päivän lenti pääskyläinen härän sarvien väliä, hätäisesti päähän pääsi keskenä levähtämättä. Kuun juoksi kesäorava häpähältä hännän päähän eikä päähän pääsnytkänä, ensi kuussa ennättänyt.
Sepä vallatoin vasikka, sonni suuri suomalainen, Karjalasta kaimattihin Pohjan pellon pientarelle. Sata miestä sarviloista, tuhat turvasta piteli härkeä taluttaessa, Pohjolahan tuotaessa.
Härkä käyä källeröitti Sariolan salmen suussa, syöpi heinät hettehestä, selkä pilviä siveli. Eikä ollut iskijätä, maan kamalan kaatajata Pohjan poikien lu'ussa, koko suuressa su'ussa, nuorisossa nousevassa eikä varsin vanhastossa.
Tulipa ukko ulkomainen, Virokannas karjalainen. Hänpä tuon sanoiksi virkki: "Malta, malta, härkä parka, kun tulen kurikan kanssa, kamahutan kangellani sun, katala, kallohosi: tok' et toisena kesänä kovin käännä kärseäsi, tölläytä turpoasi tämän pellon pientarella, Sariolan salmen suussa!"
Etsittihin iskijätä, sonnin suuren sortajata kaunihista Karjalasta, Suomen suurilta tiloilta, vienosta Venäjän maasta, Ruotsin maasta rohkeasta, Lapin laajoilta periltä, Turjan maasta mahtavasta; etsittihin Tuonelasta, Manalasta, maanki alta. Etsittihin, eipä löytty, haettihin, ei havaittu.
Etsittihin iskijätä, katsottihin kaatajata selvältä meren selältä, lake'ilta lainehilta.
Mies musta merestä nousi, uros umpilainehista, aivan selvältä selältä, ulapalta aukealta. Ei tuo ollut suurimpia eikä aivan pienimpiä: alle maljan maata mahtui, alle seulan seisomahan.
Se oli ukko rautakoura, rauankarva katsannolta; päässä paatinen kypärä, jaloissa kiviset kengät, veitsi kultainen käessä, varsi vasken-kirjavainen.
Saip' on siitä iskijänsä, tapasipa tappajansa, Suomen sonni sortajansa, maan kamala kaatajansa.
Heti kun näki eränsä, ruhtoi niskahan rutosti: sorti sonnin polvillensa, kylen maahan kyykähytti.
Saiko paljo saalihiksi? Saanut ei paljo saalihiksi: sata saavia lihoa, sata syltä makkarata, verta seitsemän venettä, kuuta kuusi tynnyriä noihin Pohjolan pitoihin, Sariolan syöminkihin.
Tupa oli tehty Pohjolassa, tupa laitto, pirtti suuri, sivulta yheksän syltä, päästä seitsentä leveä.
Kukko kun laessa lauloi, ei sen ääni maahan kuulu; penin haukunta perässä ei kuulu ovehen asti.
Tuop' on Pohjolan emäntä liikkui sillan liitoksella, laahoi keskilattialla. Arvelee, ajattelevi: "Mistäpä olutta saamme, taarit taiten laittelemme näille häille hankkimille, pioille pi'ettäville? En tieä tekoa taarin enkä syntyä olosen."
Olipa ukko uunin päällä. Lausui ukko uunin päältä: "Ohrasta oluen synty, humalasta julkijuoman, vaikk' ei tuo ve'että synny eikä tuimatta tuletta.
"Humala, Remusen poika, piennä maahan pistettihin, kyynä maahan kynnettihin, viholaisna viskottihin vierehen Kalevan kaivon, Osmon pellon penkerehen. Siitä nousi nuori taimi, yleni vihanta virpi; nousi puuhun pienoisehen, kohen latvoa kohosi.
"Onnen ukko ohran kylvi Osmon uuen pellon päähän. Ohra kasvoi kaunihisti, yleni ylen hyvästi Osmon uuen pellon päässä, kaskessa pojan Kalevan.
"Oli aikoa vähäisen, jo huuhui humala puusta, ohra lausui pellon päästä, vesi kaivosta Kalevan: 'Milloin yhtehen yhymme, konsa toinen toisihimme? Yksin on elo ikävä, kahen, kolmen kaunoisampi.'
"Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä, otti ohrasen jyviä, kuusi ohrasen jyveä, seitsemän humalan päätä, vettä kauhoa kaheksan; niin pani pa'an tulelle, laittoi keiton kiehumahan. Keitti ohraista olutta kerkeän kesäisen päivän nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen, puisen uuen uurtehesen, korvon koivuisen sisähän.
"Sai oluen panneheksi, ei saanut hapanneheksi. Arvelee, ajattelevi, sanan virkkoi, noin nimesi: 'Mitä tuohon tuotanehe ja kuta katsottanehe oluelle happaimeksi, kaljalle kohottimeksi?'
"Kalevalatar, kaunis neiti, se on sormilta sorea, aina liukas liikunnolta, aina kengältä kepeä, liikkui sillan liitoksella, keikkui keskilattialla yhtä, toista toimitellen kahen kattilan kesellä. Näki puikon lattialla: poimi puikon lattialta.
"Katselevi, kääntelevi: 'Mitä tuostaki tulisi Kavon kaunihin käsissä, hyvän immen hyppysissä, jos kannan Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin?'
"Kantoipa Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin. Kapo kaksin kämmeninsä, hykerti käsin molemmin molempihin reisihinsä: syntyi valkea orava.
"Noin se neuvoi poikoansa, oravaistansa opasti: 'Oravainen, kummun kulta, kummun kukka, maan ihana! Juokse tuonne, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan: mieluisahan Metsolahan, tarkkahan Tapiolahan! Nouse puuhun pienoisehen, taiten tarhalatvaisehen, jottei kokko kouraiseisi eikä iskis' ilman lintu! Tuo'os kuusesta käpyjä, petäjästä helpehiä, ne kanna Kavon kätehen, oluehen Osmottaren!'
"Osasi orava juosta, pöyhtöhäntä pyörähellä, pian juosta matkan pitkän, välehen välit samota, salon poikki, toisen pitkin, kolmannen vähän vitahan mieluisahan Metsolahan, tarkkahan Tapiolahan.
"Näki kolme korpikuusta, neljä pienoista petäätä; nousi kuusehen norolla, petäjähän kankahalla. Eikä kokko kouraisnunna, iskenynnä ilman lintu.
"Katkoi kuusesta käpyjä, petäjästä päitä lehvän. Kävyt kätki kynsihinsä, kääräisi käpälihinsä; ne kantoi Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin.
"Kapo pisti kaljahansa, Osmotar oluehensa: eip' ota olut hapata, juoma nuori noustaksensa.
"Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä, ainakin ajattelevi: 'Mitä tuohon tuotanehe oluelle happaimeksi, kaljalle kohottimeksi?'
"Kalevatar, kaunis neiti, se on sormilta sorea, aina liukas liikunnolta, aina kengältä kepeä, liikkui sillan liitoksella, keikkui keskilattialla yhtä, toista toimitellen kahen kattilan kesellä. Näki lastun lattialla: poimi lastun lattialta.
"Katselevi, kääntelevi: 'Mitä tuostaki tulisi Kavon kaunihin käsissä, hyvän immen hyppysissä, jos kannan Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin?'
"Kantoipa Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin. Kapo kaksin kämmeninsä, hykerti käsin molemmin molempihin reisihinsä: syntyi näätä kultarinta.
"Niin se neuvoi nääteänsä, orpolastansa opasti: 'Näätäseni, lintuseni, rahankarva kaunoiseni! Mene tuonne, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan: kontion kivikololle, metsän karhun kartanolle, jossa karhut tappelevat, kontiot kovin elävät! Kourin hiivoa kokoa, käsin vaahtea valuta, se kanna Kavon kätehen, tuo olallen Osmottaren!'
"Jopa taisi näätä juosta, rinta kulta riehätellä. Pian juoksi matkan pitkän, välehen välit samosi, joen poikki, toisen pitkin, kolmannen vähän vitahan kontion kivikololle, karhun louhikammiolle. Siellä karhut tappelevat, kontiot kovin elävät rautaisella kalliolla, vuorella teräksisellä.
"Valui vaahti karhun suusta, hiiva hirveän kiasta: käsin vaahtea valutti, kourin hiivoa kokosi; sen kantoi Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin.
"Osmotar oluehensa, Kapo kaatoi kaljahansa: ei ota olut hapata, mehu miesten puurakoia.
"Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä, ainakin ajattelevi: 'Mitä tuohon tuotanehe oluelle happaimeksi, kaljalle kohottimeksi?'
"Kalevatar, kaunis neiti, tyttö sormilta sorea, aina liukas liikunnolta, aina kengältä kepeä, liikkui sillan liitoksella, keikkui keskilattialla yhtä, toista toimitellen kahen kattilan välillä. Näki maassa palkoheinän: poimi maasta palkoheinän.
"Katselevi, kääntelevi: 'Mitä tuostaki tulisi Kavon kaunihin käsissä, hyvän immen hyppysissä, jos kannan Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin?'
"Kantoipa Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin. Kapo kaksin kämmeninsä, hykerti käsin molemmin molempihin reisihinsä: mehiläinen siitä syntyi.
"Niin se neuvoi lintuansa, mehiläistänsä opasti: 'Mehiläinen, lintu liukas, nurmen kukkien kuningas! Lennä tuonne, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan: saarelle selälliselle, luo'olle merelliselle! Siell' on neiti nukkununna, vyö vaski valahtanunna, sivulla simainen heinä, mesiheinä helmassansa. Tuo simoa siivessäsi, kanna mettä kaavussasi heleästä heinän päästä, kukan kultaisen kuvusta; se kanna Kavon kätehen, tuo olallen Osmottaren!'
"Mehiläinen, lintu liukas, jopa lenti jotta joutui. Pian lenti matkan pitkän, välehen välit lyhenti, meren poikki, toisen pitkin, kolmannen vähän vitahan saarehen selällisehen, luotohon merellisehen. Näki neien nukkunehen, tinarinnan riutunehen nurmelle nimettömälle, mesipellon pientarelle, kupehella kultaheinä, vyöllänsä hopeaheinä.
"Kasti siipensä simahan, sulkansa mesi sulahan helevässä heinän päässä, kukan kultaisen nenässä; sen kantoi Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin.
"Osmotar oluehensa, Kapo pisti kaljahansa: siit' otti olut hapata, siitä nousi nuori juoma puisen uuen uurtehessa, korvon koivuisen sisässä; kuohui korvien tasalle, ärjyi päällen äyrähien, tahtoi maahan tyyräellä, lattialle lasketella.
"Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä, hän tuossa sanoiksi virkki: 'Voi, poloinen, päiviäni, kun panin pahan oluen, tavattoman taarin laitoin: ulos korvosta kohosi, lattialle lainehtivi!'
"Punalintu puusta lauloi, rastas räystähän rajalta: 'Ei ole pahaoloinen, on juoma hyväoloinen, tynnyrihin tyhjettävä, kellarihin käytettävä tynnyrissä tammisessa, vaskivannetten sisässä.'
"Se oli oluen synty, kalevaisten kaljan alku; siitä sai hyvän nimensä, siitä kuulun kunniansa, kun oli hyväoloinen, hyvä juoma hurskahille: pani naiset naurusuulle, miehet mielelle hyvälle, hurskahat iloitsemahan, hullut huppeloitsemahan."
Siitä Pohjolan emäntä, kun kuuli oluen synnyn, koki vettä suuren korvon, uuen puisen puolellensa, siihen ohria oloksi ja paljo humalan päitä. Alkoi keitteä olutta, väkivettä väännätellä uuen puisen uurtehessa, korvon koivuisen sisässä.
Kuut kiviä kuumettihin, kesät vettä keitettihin, salot puita poltettihin, kaivot vettä kannettihin: jo salot saristui puista, veet väheni lähtehistä olosia pantaessa, kaljoja kyhättäessä Pohjan pitkiksi pioiksi, hyvän joukon juomingiksi.
Savu saarella palavi, tuli niemen tutkaimella. Nousipa savu sakea, auer ilmahan ajoihe tuimilta tulisijoilta, varavilta valke'ilta: täytti puolen Pohjan maata, kaiken Karjalan sokisti.
Kansa kaikki katsahtavi, katsahtavi, kaivahtavi: "Mistäpä savunen saapi, auer ilmahan ajaikse? Pienikö soan savuksi, suuri paimosen paloksi."
Tuop' on äiti Lemminkäisen aivan aamulla varahin läksi vettä lähteheltä; näkevi savun sakean pohjoisilla maailmoilla. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Nuo onpi soan savuja, varsin vainovalke'ita!"
Itse Ahti Saarelainen, tuo on kaunis Kaukomieli, katseleikse, käänteleikse. Arvelee, ajattelevi: "Josp' on kaalan katsomahan, likeltä tähystämähän, mistä tuo savunen saapi, auer ilman täyttelevi, oisiko soan savuja, noita vainovalke'ita."
Kaaloi Kauko katsomahan savun syntymäsijoa: ei ollut soan tulia eikä vainovalke'ita; olipa oluttulia, kaljankeitto-valke'ita Sariolan salmen suulla, niemen kaiskun kainalossa.
Siinä Kauko katselevi ... silmä karsas Kaukon päässä, silmä karsas, toinen kiero, suu vähiten väärällänsä. Virkki viimein katsellessa, poikki salmesta sanovi: "Oi armas anoppiseni, Pohjan ehtoisa emäntä! Laitapa oluet oivat, keitä kaljat kelvolliset juotavaksi joukon suuren, Lemminkäisen liiatenki noissa häissänsä omissa kera nuoren tyttäresi!"
Sai olonen valmihiksi, mehu miesten juotavaksi. Pantihin olut punainen, kalja kaunis käytettihin maan alle makoamahan kivisessä kellarissa, tammisessa tynnyrissä, tapin vaskisen takana.
Siitä Pohjolan emäntä laittoi keitot kiehumahan, kattilat kamuamahan, riehtilät remuamahan. Leipoi siitä leivät suuret, suuret talkkunat taputti hyvän rahvahan varaksi, joukon suuren syötäviksi Pohjan pitkissä pioissa, Sariolan juomingissa.
Etsittihin laulajata, laaullista laulajata, kunnollista kukkujata, kaunista karehtijata: lohi on tuotu laulajaksi, hauki kunnon kukkujaksi. Ei lohessa laulajata, hauissa karehtijata: lohen on leuat longallahan, hauin hampahat hajalla.
Etsittihin laulajata, laaullista laulajata, kunnollista kukkujata, kaunista karehtijata: lapsi on tuotu laulajaksi, poika kunnon kukkujaksi. Ei lapsessa laulajata, kuolasuussa kukkujata: lapsen kiel' on kimmeltynnä, kielen kanta kammeltunna.
Uhkasi olut punainen, noitueli nuori juoma nassakassa tammisessa, tapin vaskisen takana: "Kun et laita laulajata, laaullista laulajata, kunnollista kukkujata, kaunista karehtijata, potkin poikki vanteheni, ulos pohjani porotan!"
Silloin Pohjolan emäntä pani kutsut kulkemahan, airuhut vaeltamahan. Itse tuon sanoiksi virkki: "Ohoh piika pikkarainen, orjani alinomainen! Kutsu rahvasta kokohon, miesten joukko juominkihin! Kutsu kurjat, kutsu köyhät, sokeatki, vaivaisetki, rammatki, rekirujotki! Sokeat venehin soua, rammat ratsahin ajele, rujot re'in remmätellös!
"Kutsu kaikki Pohjan kansa ja kaikki Kalevan kansa, kutsu vanha Väinämöinen lailliseksi laulajaksi! Elä kutsu Kaukomieltä, tuota Ahti Saarelaista!"
Tuop' on piika pikkarainen sanan virkkoi, noin nimesi: "Miks' en kutsu Kaukomieltä, yhtä Ahti Saarelaista?"
Tuop' on Pohjolan emäntä sanan vastaten sanovi: "Siks' et kutsu Kaukomieltä, tuota lieto Lemminkäistä, kun on kaikitse toraisa, aivan tarkka tappelija; tehnyt on häissäki häpeät, pitoloissa pillat suuret, nauranut pyhäiset piiat pyhäisissä vaattehissa."
Tuop' on piika pikkarainen sanan virkkoi, noin nimesi: "Mistä tieän Kaukomielen, jotta heitän kutsumatta? En tunne Ahin kotia, Kaukomielen kartanoa."
Sanoi Pohjolan emäntä, itse lausui ja nimesi: "Hyvin tunnet Kaukomielen, tuon on Ahti Saarelaisen: Ahti saarella asuvi, veitikkä vesien luona, laajimman lahen sivulla, Kaukoniemen kainalossa."
Tuop' on piika pikkarainen, raataja rahan-alainen, kantoi kutsut kuusialle, keruhut kaheksialle. Kutsui kaiken Pohjan kansan ja kaiken Kalevan kansan, nuotki hoikat huonemiehet, kaitakauhtanat kasakat. Yks' on aino Ahti poika, senp' on heitti kutsumatta.
Yhdeskolmatta runo
Tuop' on Pohjolan emäntä, Sariolan vaimo vanha, oli ulkona olija, askareillansa asuja. Kuului suolta ruoskan roiske, rannalta re'en ratina. Loi silmänsä luotehelle, käänti päätä päivän alle, arvelee, ajattelevi: "Mi tämä väki väjyvi minun, raukan, rannoilleni? Suurtako sotaväkeä?"
Kaaloi tuota katsomahan, likeltä tähyämähän: ei ollut sotaväkeä; oli suuri sulhaiskansa, vävy keskellä väkeä, hyvän rahvahan raossa.
Itse Pohjolan emäntä, Sariolan vaimo vanha, kun tunsi vävyn tulevan, sanan virkkoi, noin nimesi: "Luulin tuulen tuulevaksi, pinon pystyn viereväksi, meren rannan roikkivaksi, someren karehtivaksi. Kaaloin tuota katsomahan, likeltä tähyämähän; eipä tuuli tuullutkana, pino pysty vierrytkänä, meren ranta rauennunna, someret karehtinunna: vävyni väki tulevi, saoin kaksin käänteleikse!
"Mistä mä vävyni tunnen, vävyni väen seasta? Tuttu on vävy väestä, tuttu tuomi muista puista, tammi virpivarpasista, kuuhut taivahan tähistä.
"Vävy on mustalla orolla, niinkuin syövällä suella, kantavalla kaarnehella, lentävällä lievehellä; kuusi kultasirkkulaista vempelellä kukkumassa, seitsemän siniotusta rahkehella laulamassa."
Kuuluvi kumu kujasta, aisan kalke kaivotieltä: jo vävy pihalle saapi, vävyn kansa kartanolle. Vävy on keskellä väkeä, hyvän rahvahan raossa, ei ole varsin eellimäisnä eikä aivan jälkimäisnä.
Orjapiika pikkarainen, kylän pantu palkkalainen, toip' on tulta tuohosessa, tempoi tulta tervaksessa.
"Tuli on tuohinen rämäkkä, savu musta tervaksinen, vävyn silmät saastuttaisi, mustuttais' ihanan muo'on: tuopa tulta tuohuksella, vahasella valkeaista!"
Orjapiika pikkarainen, kylän pantu palkkalainen, toip' on tulta tuohuksella, vahasella valkeaista.
Valkea savu vahainen, tuli kirkas tuohuksinen, valotti vävyltä silmät, kirkasti vävyltä kasvot.
"Jo näen vävyni silmät: ei siniset, ei punaiset eikä vaatevalkeuiset; meren on vaahen valkeuiset, meren ruo'on ruskeuiset, meren kaislan kauneuiset.
Sanoi Pohjolan emäntä: "Oi sie piika pikkarainen! Tuop' on tuopilla olutta, kanna kaksikorvaisella noille kutsuvierahille, vävylleni liiatenki!"
Tuop' on piika pikkarainen, raataja rahan-alainen, antoi tuopin totta tehä, viisivantehen vikoa, huuhtoa humalan parrat, vaahen parrat valkoella noilta kutsuvierahilta ja vävyltä liiatenki.
Mitä nyt olut osasi, virkki viisivantehinen, kun oli luona laulajansa, kunnollinen kukkujansa? Olipa vanha Väinämöinen, virren ponsi polvu'inen, laaullisna laulajana, parahana taitajana.
Ensin ottavi olutta, siitä tuon sanoiksi virkki: "Olukkainen, juomukkainen! Elä miestä jouten juota! Laita miehet laulamahan, kultasuut on kukkumahan! Isännät imehtelevät, emännät ajattelevat: joko on laulut lauennehet, ilokielet kirvonnehet, vai panin pahan oluen, juoksuttelin juoman kehnon, kun ei laula laulajamme, hyreksi hyvät runomme, kuku kultavierahamme, iloitse ilokäkemme?
"Kukas tässä kukkunevi, kenpä kielin laulanevi näissä Pohjolan pioissa, Sariolan juomingissa? Eipä tässä lautsat laula, kun ei lautsan istujaiset, lattiat ei lausahtele, kun ei lattian kävijät; eikä ikkunat iloitse, kun ei ikkunan isännät, eikä pöykä pöyän ääret, kun ei pöyän äärelliset, ei ne reppänät remuile, kun ei reppänän alaiset."
Oli lapsi lattialla, maitoparta pankon päässä. Lausui lapsi lattialta, poika pankolta pakisi: "En ole iso iältä, vahva varren kasvannolta, vaan kuitenki kaikitenki, jos ei muut lihavat laula, miehet paksummat pajaha, verevämmät vierettele, niin mä laulan, laiha poika, poika kuiva, kuikuttelen; laulan laihoilta lihoilta, kupehilta kuuttomilta tämän iltamme iloksi, päivän kuulun kunniaksi."
Olipa ukko uunin päällä. Tuopa tuon sanoiksi virkki: "Ei ole lasten laululoista, kurjien kujerteloista: valehia lasten laulut, tyhjiä tytärten virret! Anna virsi viisahalle, laulu lautsan istujalle!"
Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Onko tässä nuorisossa, koko suuressa su'ussa, ken panisi käen kätehen, ha'an toisehen hakahan ja saisi sanelemahan, laikahtaisi laulamahan päivän päätyvän iloksi, illan kuulun kunniaksi?"
Sanoi ukko uunin päältä: "Ei ole tässä ennen kuultu, ei ole kuultu eikä nähty sinä ilmoisna ikänä parempata laulajata, tarkempata taitajata, kuin mitä minä kujerrin, lauleskelin lapsempana, laulelin lahen vesillä, kajahtelin kankahilla, kukkuelin kuusikoilla, sanelin salometsillä.
"Ääni oli suuri ja sorea, säveleni sangen kaunis: se silloin jokena juoksi, vesivirtana vilisi, kulki kuin lyly lumella, purjelaiva lainehilla. Vaan en nyt sanoa saata, tuot' en tarkoin tunnekana, mikä sorti suuren äänen, äänen armahan alenti: ei se nyt jokena juokse, lainehina lailattele, on kuin karhi kannostossa, hangella havupetäjä, reki rannan hiekkasilla, vene kuivilla kivillä."
Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Kun ei toista tullekana kerallani laulamahan, yksin lähtenen runoille, laikahtanen laulamahan: kun olen luotu laulajaksi, sattunut sanelijaksi, en kysy kylästä tietä, päätä virren vierahalta."
Siitä vanha Väinämöinen, virren ponsi polvu'inen, istuihen ilon teolle, laulutyölle työntelihe, ilovirret vieressänsä, saatavillansa sanaset.
Lauloi vanha Väinämöinen, sekä lauloi jotta taitoi: ei sanat sanoihin puutu, virret veisaten vähene; ennen kalliot kiviä, umpilammit lumpehia.
Siinä lauloi Väinämöinen, pitkin iltoa iloitsi. Naiset kaikki naurusuulla, miehet mielellä hyvällä kuuntelivat, kummeksivat Väinämöisen väännätystä, kun oli kumma kuulijanki, ime ilmankin olijan.
Sanoi vanha Väinämöinen, virkki virtensä lopulla: "Mitäpä minusta onpi laulajaksi, taitajaksi! En minä mitänä saata, en kuhunkana kykene. Oisi Luoja laulamassa, suin sulin sanelemassa! Luoja laulun lauleleisi, lauleleisi, taiteleisi.
"Laulaisi meret mesiksi, meren hiekat hernehiksi, meren mullat maltahiksi, suoloiksi meren someret, lehot laajat leipämaiksi, ahovieret vehnämaiksi, mäet mämmikakkaroiksi, kalliot kananmuniksi.
"Lauleleisi, taiteleisi, saneleisi, saatteleisi, laulaisi tähän talohon läävät täysi lähtemiä, kujat täysi kukkapäitä, ahot maion antajia, sata sarven kantajata, tuhat tuojoa utaren.
"Annap' ainaki, Jumala, toisteki, totinen Luoja, näin näissä elettäväksi, toiste toimieltavaksi näissä Pohjolan pioissa, Sariolan juomingissa, oloset jokena juosta, me'et virtana vilata näissä Pohjolan tuvissa, Sariolan salvoksissa, jotta päivin lauleltaisi, illoin tehtäisi iloa iällä tämän isännän, elinajalla emännän!
"Pankohon Jumala palkan, Luoja koston kostakohon isännälle pöyän päähän, emännällen aittahansa, pojillen apajaveelle, kangaspuihin tyttärille, jottei konsana katuisi, vuonna toisna voikahtaisi näitä pitkiä pitoja, suuren joukon juominkia!"
