Home Random Page


CATEGORIES:

BiologyChemistryConstructionCultureEcologyEconomyElectronicsFinanceGeographyHistoryInformaticsLawMathematicsMechanicsMedicineOtherPedagogyPhilosophyPhysicsPolicyPsychologySociologySportTourism






Yhdeksästoista runo

Siitä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen,
itse tungeikse tupahan, kaivaikse katoksen alle.

Tuotihin simoa tuoppi, mettä kannu kannettihin
seppo Ilmarin kätehen. Seppo tuon sanoiksi virkki:
"En ennen sinä ikänä, kuuna kullan valkeana
juone näitä juomisia, kuin ma saan nähä omani,
onko valmis valvattini, valmis valvateltavani."

Tuop' on Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi:
"Vaiv' on suuri valvatissa, vaiva valvateltavassa:
jalk' on kesken kenkimistä, toinen vieläki kesempi.
Äsken on valmis valvattisi, oike'in otettavasi,
kun sa kynnät kyisen pellon, käärmehisen käännättelet
ilman auran astumatta, vaarnojen värisemättä.
Senpä Hiisi ennen kynti, Lempo varsinki vakoili
vaarnasilla vaskisilla, auralla tuliterällä;
oma poikani poloinen heitti kesken kyntämättä."

Silloin seppo Ilmarinen meni neitonsa tupahan.
Itse tuon sanoiksi virkki: "Yön tyttö, hämärän neito!
Muistatko ajan mokoman, kun kuvasin uuen sammon,
kirjokannen kalkuttelin? Sie vannoit ikivalasi
eessä julkisen Jumalan, alla kasvon kaikkivallan,
tullaksesi toivottelit mulle, miehelle hyvälle,
ikuiseksi ystäväksi, kainaloiseksi kanaksi:
nyt ei äiti annakana, työnnä mulle tyttöänsä
kyntämättä kyisen pellon, käärmehisen kääntämättä."

Antoi morsian apua, työnti neito neuvokkia:
"Ohoh seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen!
Aura kultainen kuvoa, hope'inen huolittele!
Sillä kynnät kyisen pellon, käärmehisen käännättelet."

Tuop' on seppo Ilmarinen kullan ahjohon asetti,
hopeansa lietsimehen, tuosta aurasen takovi.
Takoi rautaiset talukset, teräksiset säärystimet,
ne on päällensä pukevi, säärillensä säätelevi;
rautapaitahan paneikse, teräsvöihin vyöteleikse,
otti rautarukkasensa, nouti kintahat kiviset.
Sai siitä tulisen ruunan, valjasti hyvän hevosen,
läksi pellon kynnäntähän, vainion vakoantahan.

Näki päitä pyöriviä, raivoja ratisevia.
Sanovi sanalla tuolla: "Hoi mato, Jumalan luoma!
Kuka nosti nokkoasi, kenpä käski ja kehoitti
päätä pystössä piteä, kaulan vartta kankeata?
Pois nyt tieltä poikellaite, tungeite kulohon, kurja,
alas kursohon kuoite, heilauta heinikkohon!
Josp' on tuolta pääsi nostat, Ukko pääsi särkenevi
nuolilla teräsnenillä, rakehilla rautaisilla."

Siitä kynti kyisen pellon, vakoeli maan matoisen,
nosti kyitä kynnökselle, käärmehiä käännökselle.
Sanoi tuolta tultuansa: "Jo nyt kynnin kyisen pellon,
vakoelin maan matoisen, käärmehisen käännättelin.
Joko tyttö työnnetähän, annetahan ainoiseni?"



Tuop' on Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi:
"Äsken neiti annetahan, tyttö täältä työnnetähän,
kun sa tuonet Tuonen karhun, suistanet suen Manalan
tuolta Tuonelan salosta, Manalan majan periltä;
sata on saanut suistamahan, tullut ei yhtänä takaisin."

Siitä seppo Ilmarinen meni neitonsa tupahan.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Työ minulle määrättihin:
suistoa suet Manalan, Tuonen karhut tuoakseni
tuolta Tuonelan salosta, Manalan majan periltä."

Antoi morsian apua, työnti neito neuvokkia:
"Ohoh seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen!
Teräksestä tehkös suitset, päitset rauasta rakenna
yhellä vesikivellä, kolmen kosken kuohumilla!
Niillä tuonet Tuonen karhut, suistanet suet Manalan."

Siitä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen,
teräksestä suitti suitset, päitset rauasta rakenti
yhellä vesikivellä, kolmen kosken kuohumilla.

Kävi siitä suistamahan; itse noin sanoiksi virkki:
"Ututyttö Terhenetär! Seulo seulalla utua,
terhenistä tepsuttele viljan vierimäsijoille,
jottei kuule kulkevaksi eik' on eestäni pakene!"

Sai sutosen suitsi-suuhun, karhun rautakahlehesen
tuolta Tuonen kankahalta, sinisen salon sisästä.
Sanoi tuolta tultuansa: "Anna, akka, tyttäresi!
Jo olen tuonut Tuonen karhun, suistanut suen Manalan."

Tuop' on Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi:
"Äsken alli annetahan, sinisotka suoritahan,
kun saat suuren suomuhauin, liikkuvan kalan lihavan,
tuolta Tuonelan joesta, Manalan alantehesta
ilman nuotan nostamatta, käsiverkon kääntämättä.
Sata on saanut pyytämähän, tullut ei yhtänä takaisin."

Jopa tuskiksi tulevi, läylemmäksi lankeavi.
Meni neitonsa tupahan, itse tuon sanoiksi virkki:
"Työ minulle määrättihin aina entistä parempi:
saa'a suuri suomuhauki, liikkuva kala lihava,
Tuonen mustasta joesta, Manalan ikipurosta
verkotoinna, nuotatoinna, ilman muutta pyy'yksettä."

Antoi morsian apua, työnti neito neuvokkia:
"Ohoh seppo Ilmarinen! Ellös olko milläskänä!
Taop' on tulinen kokko, vaakalintu valke'inen!
Sillä saanet suuren hauin, liikkuvan kalan lihavan,
Tuonen mustasta joesta, Manalan alantehesta."

Se on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen,
takovi kokon tulisen, vaakalinnun valke'isen;
kourat rauasta kuvasi, teräksestä temmottimet,
siiviksi venehen vieret. Itse siiville yleni,
selkähän sijoittelihe, kokon kynkkäluun nenille.

Siitä neuvoi kokkoansa, vaakalintua varoitti:
"Kokkoseni, lintuseni! Menes, lennä, kunne käsken:
Tuonen mustalle joelle, Manalan alantehelle!
Iske suuri suomuhauki, liikkuva kala lihava!"

Tuo kokko, komea lintu, lenteä lekuttelevi;
lenti hauin pyyäntähän, hirmuhampahan hakuhun,
tuonne Tuonelan joelle, Manalan alantehelle.
Yksi siipi vettä viisti, toinen taivasta tapasi,
kourat merta kuopaeli, nokka luotoja lotaisi.

Siitä seppo Ilmarinen lähtevi haroamahan
tuota Tuonelan jokea, kokko luona vahtimahan.

Vetehinen veestä nousi, koppoi kiinni Ilmarisen.
Kokko niskahan kohahti, Vetehisen päätä väänti,
polki päätä pohjemmaksi, kohti mustia mutia.

Jo tulevi Tuonen hauki, ve'en koira vengottavi.
Ei ole hauki pienen pieni eikä hauki suuren suuri:
kieli kahta kirvesvartta, hampahat haravan varren,
kita kolmen kosken verta, selkä seitsemän venehen.
Tahtoi seppoa tavata, syöä seppo Ilmarisen.

Tuli kokko kouotellen, isketellen ilman lintu.
Eik' ole kokko pienen pieni eikä aivan suuren suuri:
suu sen on satoa syltä, kita kuusi koskellista,
kieli kuutta keihäsvartta, kynnet viittä viikatetta.
Keksi suuren suomuhauin, liikkuvan kalan lihavan,
iskevi kaloa tuota, vasten suomuja sukaisi.

Silloin suuri suomuhauki, liikkuja kala lihava,
painavi kokon kynimen alle selvien vesien.
Niin kokko kohotteleikse, ilmahan ylenteleikse:
nosti mustia muria päälle selvien vesien.

Liiteleikse, laateleikse; toki toisesti kokevi.
Yhen iski kynsiänsä hauin hirmun hartioihin,
ve'en koiran koukkuluihin; toisen iski kynsiänsä
vuorehen teräksisehen, rautaisehen kalliohon.
Kilpestyi kivestä kynsi, kalpistihe kalliosta:
jo hauki sukeltelihe, ve'en venkale vetihe
kynsistä kokon kynimen, vaakalinnun varpahista,
jälet kynnen kylkiluilla, halennehet hartioilla.

Siitä kokko rautakoura kivastihe vielä kerran;
siivet välkkyi valkeana, silmät selvänä tulena:
saip' on hauin kynsihinsä, ve'en koiran kourihinsa.
Nosti suuren suomuhauin, ve'en venkalan veälti
alta aaltojen syvien päälle selvien vesien.

Niinp' on kokko rautakoura kerrallansa kolmannella
toki saapi Tuonen hauin, liikkuvan kalan lihavan,
tuosta Tuonelan joesta, Manalan alantehesta:
ei vesi ve'elle tullut hauin suuren suomuloista,
ilma ei ilmalle hajaisnut kokon suuren höyhenistä.

Siitä kokko rautakoura kantoi suuren suomuhauin
oksalle omenatammen, päähän lakkapään petäjän.
Siinä maisteli makua, viilti halki hauin vatsan,
riipoeli rintapäätä, pään on varsin poikki pahkoi.

Sanoi seppo Ilmarinen: "Oi sinua, kurja kokko!
Mikä lienet lintujasi, ku ollet otuksiasi,
kun nyt maistelit makua, viillit halki hauin vatsan,
kanssa riivoit rintapäätä, pään on varsin poikki pahkoit!"

Tuop' on kokko rautakoura siitä syäntyi lentämähän.
Ylös ilmahan kohosi pitkän pilven rannan päälle:
pilvet liikkui, taivot naukui, ilman kannet kallistihe,
katkesi Ukolta kaari, kuulta sarviset sakarat.

Siitä seppo Ilmarinen itse kantoi pään kaloa
anopille antehiksi. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuoss' onpi ikuinen tuoli hyvän Pohjolan tupahan."

Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi:
"Jo nyt kynnin kyiset pellot, vakoelin maat matoiset,
suistelin suet Manalan, Tuonen karhut kahlestutin;
sain on suuren suomuhauin, liikkuvan kalan lihavan,
tuosta Tuonelan joesta, Manalan alantehesta.
Joko nyt neiti annetahan, tyttö täältä työnnetähän?"

Sanoi Pohjolan emäntä: "Pahoinpa sinäki laait,
kun sa päätä poikki pahkoit, laskit halki hauin vatsan,
vielä riivoit rintapäätä, kanssa maistelit makua."

Silloin seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei saalis viatta saa'a paikoilta paremmiltana,
saati Tuonelan joesta, Manalan alantehesta.
Joko on valmis valvattini, valmis valvateltavani?"

Sanoi Pohjolan emäntä, itse lausui ja nimesi:
"Jo on valmis valvattisi, valmis valvateltavasi!
Annettava on alliseni, sorsaseni suorittava
Ilmariselle sepolle ikuiseksi istujaksi,
polviseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi."

Olipa lapsi lattialla. Lauloi lapsi lattialta:
"Jo tuli tuville näille liika lintu linnahamme.
Lenti kokko koillisesta, halki taivahan havukka;
siipi iski ilman äärtä, toinen lainetta lakaisi,
pursto merta pyyhätteli, päähyt taivoa tapasi.
Katseleikse, käänteleikse, liiteleikse, laateleikse;
liiti miesten linnan päälle, nokalla kolistelevi;
miesten linna rautakatto: ei siihen sisälle pääsnyt.

"Katseleikse, käänteleikse, liiteleikse, laateleikse.
Liiti naisten linnan päälle, nokalla kolistelevi;
naisten linna vaskikatto: ei siihen sisälle pääsnyt.

"Katseleikse, käänteleikse, liiteleikse, laateleikse.
Liiti neitten linnan päälle, nokalla kolistelevi;
neitten linna liinakatto: jo siihen sisälle pääsi!

"Liiti linnan patsahalle, siitä laskihe laelle;
liikahutti linnan lauan, istui linnan ikkunalle,
seinälle selinäsulka, satasulka salvoimelle.

"Katselevi kassapäitä, tukkapäitä tunnusteli,
neitiparvesta parasta, kassapäistä kaunihinta,
hele'intä helmipäistä, kukkapäistä kuuluisinta.

"Siitä kokko kouraisevi, havulintu haivertavi:
iski parvesta parahan, sorsajoukosta somimman,
hele'immän, hempe'immän, verevimmän, valke'imman.
Senpä iski ilman lintu, kynsi pitkä piirrällytti,
ku oli pysty pään piolta sekä varrelta valittu,
sulkasiltahan sulavin, hienukaisin höyheniltä."

Siitä Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mistä tiesit, teltamoinen, kuulit, kultainen omena,
tämän neien kasvavaksi, tukan liina liikkuvaksi?
Huohtiko hopeat neien, neien kullat sinne kuului,
sinne paistoi meiän päivät, meiän kuuhuet kumotti?"

Lausui lapsi lattialta, vasta kasvava karehti:
"Siitä tiesi teltamoinen, onnen myyrä tien osasi
neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon:
hyvä oli isosta huuto laivan suuren laskennalta,
emosta sitäi parempi leivän paksun paistannalta,
vehnäleivän leivonnalta, vierahan ravitsennalta.

"Siitä tiesi teltamoinen, äkkioutoinen älysi
neien nuoren nousneheksi, impyen ylenneheksi:
kun kävi pihatse kerran, astui aittojen alatse
varsin aamulla varahin, aivan aika-huomenessa,
noki nousi nuoraisesti, savu paksusti pakeni
neien kuulusta ko'ista, kasvavaisen kartanosta;
neiti oli itse jauhamassa, kivenpuussa kiikkumassa:
kivenpuu käkenä kukkui, laklana kiven lapatta,
kiven siili sirkkusena, kivi helmenä heläsi.

"Kävi siitä toisen kerran, astui pellon pientaretse:
neiti oli mataramaalla, keikkui keltakankahilla,
paineli punapatoja, keitti keltakattiloita.

"Kävi kerran kolmannenki neien akkunan alatse,
kuuli neitosen kutovan, pirta käessä piukkoavan:
sukkulainen suikahteli kuin kärppä kiven kolossa,
pirkaeli pirran pii'it kuin on tikka puun kylessä,
käärilauta käännähteli kuin orava oksapuussa."

Siitä Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kutti, kutti, neitoseni! Enkö jo sanonut aina:
elä kuusissa kukahu, elä laula laksoloissa,
näytä kaulan kaarevuutta, käsivarren valkeutta,
ripeyttä rinnan nuoren, muun on muo'on muhkeutta!

"Kaiken syystä syyättelin, keikutin tämän kesosen,
jop' on kerkeän keväimen, jopa toisen toukoaian:
laatiomme piilopirtti, pienet piiloikkunaiset,
neien kangasta kutoa, neljin niisin niukutella,
ettei kuule Suomen sulhot, Suomen sulhot, maan
kosijat!"

Lausui lapsi lattialta, kaksiviikkoinen kajahui:
"Helppo on hepo salata, sorajouhi suojaella,
paha on neitonen salata, hivus pitkä piilotella.
Laatisit kivisen linnan keskelle meren seläistä
siellä piikoja pi'ellä, kanojasi kasvatella,
eip' on piile piiat siellä, eipä impyet ylene,
ettei pääse suuret sulhot, suuret sulhot, maan kosijat,
miehet pystyisin kypärin, heposet teräskape'in."

Itse vanha Väinämöinen alla päin, pahoilla mielin
kotihinsa kulkiessa sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi minua, mies kuluista, kun en tuota tuntenunna,
naia nuorella iällä, etsiä elon ajalla!
Kaikkiansa se katuvi, joka nuorta naimistansa,
lasna lapsen saamistansa, pienenä perehtimistä."

Siinä kielti Väinämöinen, epäsi suvantolainen
vanhan nuorta noutamasta, kaunista käkeämästä;
kielti uimasta uhalla, veikan vettä soutamasta,
kilvoin neittä kosjomasta toisen, nuoremman keralla.


Date: 2015-12-17; view: 269


<== previous page | next page ==>
Kahdeksastoista runo | Kahdeskymmenes runo
doclecture.net - lectures - 2014-2017 year. Copyright infringement or personal data (0.022 sec.)