Siitä lieto Lemminkäinen arveli, ajattelihe, kulle syylle sylveäisi, kulle laskisi laulle: heittäisikö Hiien hirvet, itse kulkisi kotihin, vai vielä yritteleisi, hiihteleisi hiljallehen mieliksi metsän emännän, salon impien iloksi.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Oi Ukko, ylijumala tahi taatto taivahinen! Tee nyt mulle suorat sukset, kepeäiset kalhuttimet, joilla hiihteä hivitän poikki soien, poikki maien, hiihän kohti Hiien maita, poikki Pohjan kankahista Hiien hirven käytäville, poropeuran polkemille!
"Lähen nyt miehistä metsälle, urohista ulkotöille Tapiolan tietä myöten, Tapion talojen kautta. Terve, vuoret, terve, vaarat, terve, kuusikot kumeat, terve, haavikot haleat, terve, tervehyttäjänne!
"Miesty, metsä, kostu, korpi, taivu, ainoinen Tapio! Saata miestä saarekselle, sille kummulle kuleta, jost' on saalis saatavana, erän toimi tuotavana!
"Nyyrikki, Tapion poika, mies puhas, punakypärä! Veistä pilkut pitkin maita, rastit vaaroihin rakenna, jotta tunnen, tuhma, käyä, äkkiouto, tien osoan etsiessäni ereä, antia anellessani!
"Mielikki, metsän emäntä, puhas muori, muoto kaunis! Pane kulta kulkemahan, hopea vaeltamahan miehen etsivän etehen, anelijan askelille!
"Ota kultaiset avaimet renkahalta reieltäsi, aukaise Tapion aitta, metsän linna liikahuta minun pyytöpäivinäni, eränetso-aikoinani!
"Kunp' on et kehanne itse, niin on pistä piikojasi, pane palkkalaisiasi, käske käskyn kuulijoita! Et emäntä lienekänä, jos et piikoa pitäne, sata piikoa pitäne, tuhat käskyn kuulijata, karjan kaiken kaitsijata, viitsijätä viljan kaiken.
"Metsän piika pikkarainen, simasuu Tapion neiti! Soitellos metinen pilli, simapilli piiperoita korvallen ehon emännän, mieluisan metsän emännän, jotta kuulisi välehen, nousisi makoamasta, kun ei kuule kumminkana, ei hava'a harvoinkana, vaikka ainoisin anelen, kielen kullan kuikuttelen!"
Siinä lieto Lemminkäinen ajan kaiken annitoinna hiihti soita, hiihti maita, hiihti korpia kovia, Jumalan sysimäkiä, Hiien hiilikankahia.
Hiihti päivän, hiihti toisen. Jo päivänä kolmantena meni suurelle mäelle, nousi suurelle kivelle, loi silmänsä luotehesen, poikki soien pohjosehen: Tapion talot näkyivät, ukset kulta kuumottivat poikki suosta, pohjosesta, alta vaaran, varvikosta.
Tuop' on lieto Lemminkäinen heti luoksi luontelihe, lähelle lähentelihe, alle ikkunan Tapion. Kuuristihe katsomahan kuuennesta ikkunasta: siellä antajat asuivat ja viruivat viljan eukot aivan arkivaattehissa, ryysyissä ryvennehissä.
Sanoi lieto Lemminkäinen: "Mintähen, metsän emäntä, asut arkivaattehissa, riihiryysyissä rypeät, kovin musta muo'oltasi, katsannaltasi kamala, ilkeä imertimiltä, rungolta ruman näköinen?
"Kun ennen kävin metsässä, kolm' oli linnoa metsässä: yksi puinen, toinen luinen, kolmansi kivinen linna; kuus' oli kultaikkunoa kunki linnan kulmanteella. Katsahin sisähän noista seinän alla seistessäni: Tapion talon isäntä, Tapion talon emäntä, Tellervo, Tapion neiti, kanssa muu Tapion kansa, kaikki kullassa kuhisi, hopeassa horjeksihe. Itsensä metsän emännän, ehtoisan metsän emännän, käet oli kullankäärehissä, sormet kullansormuksissa, pää kullanpätinehissä, tukat kullansuortuvissa, korvat kullankoltuskoissa, kaula helmissä hyvissä.
"Oi mielu metsän emäntä, Metsolan metinen muori! Heitä poies heinäkengät, kaskivirsusi karista, riisu riihiryökälehet, arkipaitasi alenna! Lyöte lykkyvaattehisin, antipaitoihin paneite minun metsipäivinäni, eränetso-aikoinani! Ikävä minun tulevi, ikävä tulettelevi tätä tyhjänä-oloa, ajan kaiken annituutta, kun et anna aioinkana, harvoinkana hoivauta. Ikävä ilotoin ilta, pitkä päivä saalihitoin.
"Metsän ukko halliparta, havuhattu, naavaturkki! Pane nyt metsän palttinoihin, salot verkahan vetäise, haavat kaikki haljakkoihin, lepät lempivaattehisin! Hope'ihin hongat laita, kuuset kultihin rakenna, vanhat hongat vaskivöille, petäjät hopeavöille, koivut kultakukkasihin, kannot kultakalkkaroihin! Pane, kuinp' on muinaiselta, parempina päivinäsi: kuuna paistoi kuusen oksa, päivänä petäjän latvat, metsä haiskahti me'elle, simalle salo sininen, ahovieret viertehelle, suovieret sulalle voille.
"Metsän tyttö, mielineiti, Tuulikki, tytär Tapion! Aja vilja vieremille, auke'immille ahoille! Kun lie jäykkä juoksullehen eli laiska laukallehen, ota vitsa viiakosta, koivu korven notkelmosta, jolla kutkutat kuvetta sekä kaivat kainaloita! Anna juosta joutuisasti, vikevästi viiletellä, miehen etsivän etehen, aina käyvän askelille!
"Kun vilja uralle saapi, tupita uroa myöten! Pane kaksi kämmentäsi kahen puolen kaiteheksi, jottei vilja vieprahtaisi, tiepuolehen poikeltaisi! Josp' on vilja vieprahtavi, tiepuolehen poikeltavi, tielle korvista kohenna, saata sarvista uralle!
"Hako on tiellä poikkipuolin: sepä syrjähän syseä; puita maalla matkallansa: ne on katkaise kaheksi! "Aita vastahan tulevi: kaa'a aita kallellehen viieltä vitsasväliltä, seitsemältä seipähältä!
"Joki joutuvi etehen, puro tielle poikkipuolin: silkki sillaksi sivalla, punaverka portahaksi! Saata poikki salmistaki, vetele vesien poikki, poikki Pohjolan joesta, yli kosken kuohuloista!
"Tapion talon isäntä, Tapion talon emäntä, metsän ukko halliparta, metsän kultainen kuningas! Mimerkki, metsän emäntä, metsän armas antimuori, siniviitta viian eukko, punasukka suon emäntä! Tule jo kullan muuttelohon, hopean vajehtelohon! Minun on kullat kuun-ikuiset, päivän-polviset hopeat, käeten soasta käymät, uhotellen tappelosta; ne kuluvat kukkarossa, tummentuvat tuhniossa, kun ei oo kullan muuttajata, hopean vajehtajata."
Niinp' on lieto Lemminkäinen viikon hiihteä hivutti, lauloi virret viian päässä, kolmet korven kainalossa: miellytti metsän emännän, itsenki metsän isännän, ihastutti immet kaikki, taivutti Tapion neiet.
Juoksuttivat, jou'uttivat Hiien hirven kätköstänsä, takoa Tapion vaaran, Hiien linnan liepehiltä miehen etsijän etehen, sanelijan saataville.
Itse lieto Lemminkäinen jopa lämsänsä lähetti Hiien hirven hartioille, kaulalle kamelivarsan, jottei potkinut pahasti selkeä silittäessä.
Siitä lieto Lemminkäinen itse tuon sanoiksi virkki: "Salon herra, maan isäntä, kaunis kankahan eläjä! Mielikki, metsän emäntä, metsän armas antimuori! Tule nyt kullat ottamahan, hopeat valitsemahan! Pane maalle palttinasi, lempiliinasi levitä alle kullan kuumottavan, alle huohtavan hopean, tuon on maahan tippumatta, rikkoihin rivestymättä!"
Läksi siitä Pohjolahan; sanoi tuonne tultuansa: "Jo nyt hiihin Hiien hirven Hiien peltojen periltä. Anna, akka, tyttöäsi, mulle nuorta morsianta!"
Louhi, Pohjolan emäntä, tuop' on tuohon vastaeli: "Äsken annan tyttäreni sekä nuoren morsiamen, kun sa suistat suuren ruunan, Hiien ruskean hevosen, Hiien varsan vaahtileuan Hiien nurmien periltä."
Silloin lieto Lemminkäinen otti kultaohjaksensa, hope'isen marhaminnan; lähtevi hevon hakuhun, kuloharjan kuuntelohon Hiien nurmien periltä.
Astua taputtelevi, käyä kulleroittelevi vihannalle vainiolle, pyhän pellon pientarelle. Siellä etsivi hevosta, kulokasta kuuntelevi suvikunnan suitset vyöllä, varsan valjahat olalla.
Etsi päivän, etsi toisen, niin päivänä kolmantena nousi suurelle mäelle, kiipesi kiven selälle; iski silmänsä itähän, käänti päätä päivän alle: näki hiekalla hevosen, kuloharkan kuusikolla; senpä tukka tulta tuiski, harja suihkivi savua.
Niin sanovi Lemminkäinen: "Oi Ukko ylijumala, Ukko, pilvien pitäjä, hattarojen hallitsija! Taivas auoksi avaos, ilma kaikki ikkunoiksi! Sa'a rautaiset rakehet, laske jäiset jäähyttimet harjalle hyvän hevosen, Hiien laukin lautasille!"
Tuo Ukko, ylinen luoja, pilven-päällinen jumala, ilman riehoiksi revitti, taivon kannen kahtaloksi; satoi hyytä, satoi jäätä, satoi rauaista raetta, pienemmät hevosen päätä, päätä ihmisen isommat, harjalle hyvän hevosen, Hiien laukin lautasille.
Siitä lieto Lemminkäinen kävi luota katsomahan, likeltä tähyämähän. Itse tuon sanoiksi virkki: "Hiitolan hyvä hevonen, vuoren varsa vaahtileuka! Tuo nyt kultaturpoasi, pistä päätäsi hopea kultaisihin koltuskoihin, hope'isihin helyihin!
En sua pahoin pitäne, aivan anke'in ajane: ajan tietä pikkuruisen, matkoa ani vähäisen, tuonne Pohjolan tuville, ankaran anopin luoksi. Minkä siimalla sivallan eli vitsalla vetelen, senpä silkillä sivallan, veran äärellä vetelen."
Niinpä lieto Lemminkäinen jopa suisti suuren ruunan, pisti suitset kullan suuhun, päitsensä hopean päähän; hyppäsi hyvän selälle, Hiien laukin lautasille.
Veti virkkua vitsalla, paiskasi pajun vesalla. Ajoi matkoa vähäisen, tuuritteli tunturia pohjoispuolelle mäkeä, lumivaaran kukkuroa: tuli Pohjolan tuville. Meni pirttihin pihalta, sanoi tuonne tultuansa, Pohjolahan päästyänsä: "Jopa suistin suuren ruunan, Hiien varsan valjastelin vihannalta vainiolta, pyhän pellon pientarelta, sekä hiihin Hiien hirven Hiien peltojen periltä. Anna jo, akka, tyttöäsi, mulle nuorta morsianta!"
Louhi, Pohjolan emäntä, hänpä tuon sanoiksi virkki: "Äsken annan tyttäreni sekä nuoren morsiamen, kun ammut joutsenen joesta, virrasta vihannan linnun, Tuonen mustasta joesta, pyhän virran pyörtehestä yhellä yrittämällä, yhen nuolen nostamalta."
Siitä lieto Lemminkäinen, tuo on kaunis Kaukomieli, läksi joutsenen joruhun, pitkäkaulan katselohon Tuonen mustasta joesta, Manalan alantehesta.
Astua lykyttelevi, käyä kälkähyttelevi tuonne Tuonelan joelle, pyhän virran pyörtehelle, jalo jousi olkapäällä, viini nuolia selässä.
Märkähattu karjanpaimen, ukko Pohjolan sokea, tuop' on Tuonelan joella, pyhän virran pyörtehellä; katselevi, kääntelevi tulevaksi Lemminkäistä.
Jo päivänä muutamana näki lieto Lemminkäisen saavaksi, läheneväksi tuonne Tuonelan joelle, vierehen vihaisen kosken, pyhän virran pyörtehelle.
Vesikyyn ve'estä nosti, umpiputken lainehista, syöksi miehen syämen kautta, läpi maksan Lemminkäisen, kautta kainalon vasemman oikeahan olkapäähän.
Jopa lieto Lemminkäinen tunsi koskevan kovasti. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Sen mä tein pahinta työtä, kun en muistanut kysyä emoltani, kantajalta, kaiketi sanaista kaksi, kovin äijä, kun on kolme, miten olla, kuin eleä näinä päivinä pahoina: en tieä vesun vikoja, umpiputken ailuhia.
"Oi emoni, kantajani, vaivan nähnyt vaalijani! Tietäisitkö, tuntisitko, miss' on poikasi poloinen, tokipa rientäen tulisit, avukseni ennättäisit; päästäisit pojan poloisen tältä tieltä kuolemasta, nuorena nukahtamasta, verevänä vieremästä."
Siitä Pohjolan sokea märkähattu karjanpaimen syöksi lieto Lemminkäisen, kaotti Kalevan poian Tuonen mustahan jokehen, pahimpahan pyörtehesen. Meni lieto Lemminkäinen, meni koskessa kolisten, myötävirrassa vilisten tuonne Tuonelan tuville.
Tuo verinen Tuonen poika iski miestä miekallansa, kavahutti kalvallansa. Löi on kerran leimahutti miehen viieksi muruksi, kaheksaksi kappaleksi; heitti Tuonelan jokehen, Manalan alusvesille: "Viru siinä se ikäsi jousinesi, nuolinesi! Ammu joutsenet joelta, vesilinnut viertehiltä!"
Se oli loppu Lemminkäisen, kuolo ankaran kosijan Tuonen mustassa joessa, Manalan alantehessa.
Viidestoista runo
Äiti lieto Lemminkäisen aina koissa arvelevi: "Minne on saanut Lemminkäinen, kunne Kaukoni kaonnut, kun ei kuulu jo tulevan matkoiltansa maailmassa?"
Ei tieä emo poloinen eikä kantaja katala, missä liikkuvi lihansa, vierevi oma verensä, kävikö käpymäkeä, kanervaista kangasmaata, vai meni meren selällä, lakkipäillä lainehilla, vaiko suuressa soassa, kapinassa kauheassa, joss' on verta säärivarsi, polven korkeus punaista.
Kyllikki, korea nainen, katseleikse, käänteleikse koissa lieto Lemminkäisen, Kaukomielen kartanossa. Katsoi illalla sukoa, huomenella harjoansa; niin päivänä muutamana, huomenna moniahana jo veri suasta vuoti, hurme harjasta norahti.
Kyllikki, korea nainen, sanan virkkoi, noin nimesi: "Jo nyt on mennyt mies minulta, kaunis Kaukoni kaonnut matkoille majattomille, teille tietämättömille: veri jo vuotavi suasta, hurme harjasta noruvi!"
Siitä äiti Lemminkäisen itse katsovi sukoa; itse itkulle apeutui: "Voi, poloisen, päiviäni, angervoisen, aikojani! Jo nyt on poikani, poloisen, jopa, laiton, lapsueni saanut päiville pahoille! Tuho on poikoa pätöistä hukka lieto Lemminkäistä: jo suka verin valuvi, harja hurmehin noruvi!"
Kourin helmansa kokosi, käsivarsin vaattehensa. Pian juoksi matkan pitkän, sekä juoksi jotta joutui: mäet mätkyi mennessänsä, norot nousi, vaarat vaipui, ylähäiset maat aleni, alahaiset maat yleni.
Tuli Pohjolan tuville. Kysytteli poikoansa, kysytteli, lausutteli: "Oi sie Pohjolan emäntä! Kunne saatoit Lemminkäisen, minne poikani menetit?"
Louhi, Pohjolan emäntä, tuop' on tuohon vastaeli: "Enpä tieä poikoasi, kunne kulki ja katosi. Istutin oron rekehen, korjahan kovan tulisen; oisko uhkuhun uponnut, meren jäälle jähmettynyt vai saanut sutosen suuhun, karhun kauhean kitahan?"
Sanoi äiti Lemminkäisen: "Jo vainen valehtelitki! Susi ei syö minun sukua, karhu ei kaa'a Lemminkäistä: sormin sortavi sutoset, käsin karhut kaatelevi. Kunp' on et sanone tuota, kunne saatoit Lemminkäisen, rikon uksen uuen riihen, taitan sampuen sarahat."
Sanoi Pohjolan emäntä: "Syötin miehen syöneheksi, juotin miehen juoneheksi, apatin alanenäksi; istutin venon perähän, laitoin kosket laskemahan. Enkä tuota tunnekana, kunne sai katala raukka, koskihinko kuohuvihin, virtoihin vipajavihin."
Sanoi äiti Lemminkäisen: "Jo vainen valehtelitki! Sano tarkkoja tosia, valehia viimeisiä, kunne saatoit Lemminkäisen, kaotit kalevalaisen, taikka surmasi tulevi, kuolemasi kohtoavi!"
Sanoi Pohjolan emäntä: "Jospa jo sanon toenki: panin hirvet hiihtämähän, jalopeurat jaksamahan, ruunat suuret suistamahan, varsat valjastuttamahan; laitoin joutsenen hakuhun, pyhän linnun pyyäntähän. Nyt en tuota tunnekana, mi on tullunna tuhoksi, esteheksi ennättännä, kun ei kuulu jo tulevan morsianta pyytämähän, tyttöä anelemahan."
Emo etsi eksynyttä, kaonnutta kaipoavi. Juoksi suuret suot sutena, kulki korvet kontiona, ve'et saukkona samosi, maat käveli mauriaisna, neuliaisna niemen reunat, jäniksenä järven rannat. Kivet syrjähän sytäsi, kannot käänti kallellehen, risut siirti tien sivuhun, haot potki portahiksi.
Viikon etsi eksynyttä, viikon etsi, eipä löyä. Kysyi puilta poikoansa, kaipasi kaonnuttansa. Puu puheli, honka huokui, tammi taiten vastaeli: "On huolta itsestäniki huolimatta poiastasi, kun olen koville luotu, pantu päiville pahoille: pinopuiksi pilkkumahan, haloiksi hakattamahan, riutumahan riihipuiksi, kaskipuiksi kaatumahan."
Viikon etsi eksynyttä, viikon etsi eikä löyä. Tiehyt vastahan tulevi; niin tielle kumarteleikse: "Oi tiehyt, Jumalan luoma! Etkö nähnyt poikoani, kullaista omenatani, hope'ista sauvoani?"
Tiehyt taiten vastaeli sekä lausui ja pakisi: "On huolta itsestäniki huolimatta poiastasi, kun olen koville luotu, pantu päiville pahoille: joka koiran juostavaksi, ratsahan ajeltavaksi, kovan kengän käytäväksi, kannan karskuteltavaksi."
Viikon etsi eksynyttä, viikon etsi, eipä löyä. Kuuhut vastahan tulevi; niin kuulle kumarteleikse: "Kuu kulta, Jumalan luoma! Etkö nähnyt poikoani, kullaista omenatani, hope'ista sauvoani?"
Tuo kuuhut, Jumalan luoma, taiten kyllä vastaeli: "On huolta itsestäniki huolimatta poiastasi, kun olen koville luotu, pantu päiville pahoille: yksin öitä kulkemahan, pakkasella paistamahan, talvet tarkoin valvomahan, kesäksi katoamahan."
Viikon etsi eksynyttä, viikon etsi eikä löyä. Päivyt vastahan tulevi; päivälle kumarteleikse: "Oi päivyt, Jumalan luoma! Etkö nähnyt poikoani, kullaista omenatani, hope'ista sauvoani?"
Jopa päivyt jonki tiesi, arvaeli aurinkoinen: "Jo on poikasi, poloisen, kaotettu, kuoletettu Tuonen mustahan jokehen, Manalan ikivetehen: mennyt koskia kolisten, myötävirtoja vilisten tuonne Tuonelan perille, Manalan alantehille."
Siitä äiti Lemminkäisen itse itkulle hyräytyi. Meni seppojen pajahan: "Oi sie seppo Ilmarinen! Taoit ennen, taoit eilen, taopa tänäki päänä! Varta vaskinen harava, piitä piihin rautaisihin; piit tao satoa syltä, varsi viittä valmistellos!"
Se on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, vartti vaskisen haravan, piitti piillä rautaisilla; piit takoi satoa syltä, varren viittä valmisteli.
Itse äiti Lemminkäisen saapi rautaisen haravan, lenti Tuonelan joelle. Päiveä rukoelevi: "Oi päivyt, Jumalan luoma, luoma Luojan valkeamme! Paista hetki heltehesti, toinen himmesti hiosta, kolmansi koko terältä: nukuttele nuiva kansa, väsytä väki Manalan, Tuonen valta vaivuttele!"
Tuo päivyt, Jumalan luoma, luoma Luojan aurinkoinen, lenti koivun konkelolle, lepän lengolle lehahti. Paistoi hetken heltehesti, toisen himmesti hiosti, kolmannen koko terältä: nukutteli nuivan joukon, väsytti väen Manalan, nuoret miehet miekoillehen, vanhat vasten sauvojansa, keski-iän keihä'ille. Siitä lenti lepsahutti päälle taivahan tasaisen entisellensä sijalle, majallensa muinaiselle.
Siitä äiti Lemminkäisen otti rautaisen haravan; haravoipi poikoansa koskesta kohisevasta, virrasta vilisevästä. Haravoipi eikä löyä.
Siitä siirtihen alemma: meni myötänsä merehen, sukkarihmasta sulahan, vyötäröistä veen sisähän.
Haravoipi poikoansa pitkin Tuonelan jokea, vetelevi vastavirran. Veti kerran, tuosta toisen: saapi paian poikoansa, paian mieliksi pahoiksi; veti vielä kerran toisen: sai sukat, hatun tapasi, sukat suureksi suruksi, hatun mieliharmiksensa.
Astui siitäkin alemma, Manalan alantehelle. Veti kerran pitkin vettä, kerran toisen poikki vettä, kolmannen vitahan vettä. Kerrallapa kolmannella elotukku sai etehen haravahan rautaisehen.
Elotukku ei se ollut: olipa lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli, puuttunut haravan piihin sormesta nimettömästä, vasemmasta varpahasta.
Nousi lieto Lemminkäinen, kohosi Kalevan poika haravassa vaskisessa päälle selvien vesien; vaan oli pikkuista vajalla: yhtä kättä, puolta päätä, paljo muita muskuloita, siihen henkeä lisäksi.
Emo tuossa arvelevi, itse itkien sanovi: "Vieläkö tästä mies tulisi, uros uusi toimeaisi?" Päätyi korppi kuulemahan. Tuop' on tuohon vastoavi: "Ei ole miestä mennehessä eikä tuiki tullehessa: jo silt' on siika silmät syönyt, hauki hartiat halaisnut. Sie päästä merehen miestä, työnnä Tuonelan jokehen! Ehkä turskaksi tulisi, valahaksi vahvistuisi."
Tuop' on äiti Lemminkäisen eipä työnnä poikoansa. Vetelevi vielä kerran haravalla vaskisella pitkin Tuonelan jokea, sekä pitkin jotta poikki, saapi kättä, saapi päätä, saapi puolen selkäluuta, toisen puolen kylkiluuta, monta muuta muskulata. Niistä poikoa rakenti, laati lieto Lemminkäistä.
Liitteli lihat lihoihin, luut on luihin luikahutti, jäsenet jäsenihinsä, suonet suonten sortumihin.
Itse suonia siteli, päitä suonten solmieli, suonilankoa lukevi sanoen sanalla tuolla: "Sorea on suonten vaimo, Suonetar, sorea vaimo, soma suonten kehreäjä sorealla kehrinpuulla, vaskisella värttinällä, rautaisella rattahalla! Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa, suonisykkyrä sylissä, kalvokääri kainalossa suonia sitelemähän, päitä suonten solmimahan haavoissa halennehissa, rei'issä revennehissä!
"Kun ei tuosta kyllin liene, onp' on impi ilman päällä venehellä vaskisella, purrella punaperällä. Tule, impi, ilman päältä, neiti, taivahan navalta!
Soua suonista venettä, jäsenistä järkyttele, soua luun lomia myöten, jäsenten rakoja myöten!
"Sijallensa suonet laita, asemellensa aseta: suutatusten suuret suonet, valtasuonet vastatusten, limitysten liutasuonet, pienet suonet pääksytysten!
"Kun ei tuosta kyllä liene, itse ilmoinen jumala, valjastele varsojasi, rakentele ratsujasi! Aja kirjakorjinesi läpi luun, läpi jäsenen, läpi liikkumalihojen, läpi suonten soljuvaisten! Liitä luu lihoa myöten, suoni suonen päätä myöten, luo hopea luun lomahan, kulta suonen sortumahan!
"Mist' on kalvo katkennunna, siihen kalvo kasvattele, mistä suonta sortununna, siihen suonta solmiele, kusta verta veihlähtännä, siihen verta vierettele; kusta luu luhoksi mennyt, siihen luuta luikahuta, kusta liikkunna lihoa, siihen liittele lihoa, sijallensa siunaele, asemellensa aseta: luu luuhun, liha liha'an, jäsenet jäsenihinsä!"
Sillä äiti Lemminkäisen loi miehen, uron sukesi entisillehen eloille, muinaisille muo'oillensa.
Sai suonet lukeneheksi, päät suonten si'elleheksi, ei miestä sanalliseksi, lasta lausehelliseksi.
Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Mistä nyt voie saatanehe, simatilkka tuotanehe, jolla voian voipunutta, pahoin-tullutta parannan, jotta mies sanoille saisi, vierähtäisi virsillehen?
"Mehiläinen, meiän lintu, metsän kukkien kuningas! Lähe nyt mettä noutamahan, simoa tavottamahan mieluisasta Metsolasta, tarkasta Tapiolasta, monen kukkasen kuvusta, monen heinän helpehestä kipehille voitehiksi, pahoille parantehiksi!"
Mehiläinen, liukas lintu, jopa lenti löyhäytti mieluisahan Metsolahan, tarkkahan Tapiolahan. Nokki kukkia keolta, keitti mettä kielellänsä kuuen kukkasen nenästä, sa'an heinän helpehestä. Niin tulla tuhuttelevi, käyä käärämöittelevi, kaikki siipensä simassa, sulkansa sulassa meessä.
Itse äiti Lemminkäisen otti noita voitehia, niillä voiti voipunutta, pahoin-tullutta paranti: ei tullut apua noista, saanut miehelle sanoja.
Siitä tuon sanoiksi virkki: "Mehiläinen, lintuseni! Lennä tuonne toisialle, ylitse meren yheksän saarehen selällisehen, metisehen manterehen, Tuurin uutehen tupahan, Palvoisen laettomahan! Siell' on mettä mieluhista, siellä voietta hyveä, joka suonihin sopivi, jäsenihin kelpoavi. Tuop' on niitä voitehia, kanna niitä katsehia vian päälle pannakseni, vammoille valellakseni!"
Mehiläinen, mies kepeä, taasen lenti liihytteli ylitse meren yheksän, meri-puolen kymmenettä. Lenti päivän, lenti toisen, lenti kohta kolmannenki, ruokosella istumatta, lehellä levähtämättä, saarehen selällisehen, metisehen manterehen, korvalle tulisen kosken, pyhän virran pyörtehelle.
Mehiläinen, mies kepeä, saip' on niitä voitehia. Vähän aikoa kuluvi, pikkuisen pirahtelevi: jo tulla turahtelevi, saa'a saaveroittelevi, kuusi kuppia sylissä, seitsemän selän takana, ne on täynnä voitehia, täynnä rasvoja hyviä.
Itse äiti Lemminkäisen voiti noilla voitehilla, yheksillä voitehilla, kaheksilla katsehilla: ei vielä apua saanut, tok' ei tuostana tavannut.
Niin sanoi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Mehiläinen, ilman lintu! Lennä tuonne kolmas kerta ylähäksi taivosehen, päälle taivosen yheksän! Siell' on viljalta simoa, siellä mettä mielin määrin, joilla ennen Luoja loitsi, puheli puhas Jumala, voiti Luoja lapsiansa pahan vallan vammaksissa. Kasta siipesi simassa, sulkasi sulassa meessä, tuo simoa siivessäsi, kanna mettä kaapussasi kipehille voitehiksi, vammoille valantehiksi!"
Mehiläinen, mielilintu, hänpä tuon sanoiksi saatti: "Mitenkä mä sinne pääsen, minä mies vähäväkinen!"
"Hyvä on sinne päästäksesi, kaunis kaapsahellaksesi: yli kuun, alatse päivän, toivon tähtien välitse. Lennät päivän löyhyttelet kuutamoisen kulmaluille, siitä toisen siuottelet otavaisen olkapäille, kolmannen kohotteleihet seitsentähtisen selälle; siit' on matkoa palanen, pikkarainen piiramata perille pyhän Jumalan, asunnoille autuahan."
Mehiläinen maasta nousi, simasiipi mättähältä; jopa lenti löyhytteli, pienin siivin siuotteli. Lenti kuun keheä myöten, päivän päärmettä samosi, otavaisten olkapäitse, seitsentähtyen selitse: lenti Luojan kellarihin, kamarihin kaikkivallan. Siellä voietta tehä'än, rasvoja rakennetahan hope'isissa paoissa, kultaisissa kattiloissa: mettä kiehui keskimaissa, laoilla suloa voita, simoa suvinenässä, päässä pohja rasvaisia.
Mehiläinen, ilman lintu, sai siitä simoja kyllin, metosia mielin määrin. Oli aikoa vähäinen: jo tulla tuhuttelevi, saa'a käärähyttelevi sata sarvea sylissä, tuhat muuta muhkurata; missä mettä, kussa vettä, kussa voietta parasta.
Siitä äiti Lemminkäisen otti suuhunsa omahan, noita koitti kielellänsä, hyvin maistoi mielellänsä: "Nämät on niitä voitehia, kaikkivallan katsehia, joillapa Jumala voiti, Luoja vammoja valeli."
Siitä voiti voipunutta, pahoin-tullutta paranti. Voiti luun lomia myöten, jäsenten rakoja myöten, voiti alta, voiti päältä, kerran keskeä sivalti. Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi: "Nouse pois makoamasta, ylene uneksimasta näiltä paikoilta pahoilta, kovan onnen vuotehelta!"
Nousi mies makoamasta, heräsi uneksimasta. Jop' on saattavi sanoa, itse kielin kertoella: "Viikon, utra, uinaelin, kauan, malkio, makasin! Makasin unen makean, sikeäisen siuvattelin."
Sanoi äiti Lemminkäisen, itse lausui ja pakisi: "Oisit maannut kauemminki, vielä viikomman venynyt ilman äitittä pahatta, katalatta kantajatta.
Sanoi lieto Lemminkäinen, vastaeli äitillensä: "Märkähattu karjanpaimen, Untamolan umpisilmä, se minun Manalle saattoi, työnti Tuonelan jokehen. Vesikyyn ve'estä nosti, lapokyyn on lainehesta vasten vaivaista minua; enkä tuota tiennytkänä, en tiennyt vesun vihoa, umpiputken ailuhia."
Sanoi äiti Lemminkäisen: "Voipa miestä mieletöintä! Kehuit noiat noituvasi, lappalaiset laulavasi: et tieä vesun vihoa, umpiputken ailuhia! Veestä on vesusen synty, umpiputken lainehista, allin aivoista hyvistä, meripääskyn pään sisästä. Sylki Syöjätär vesille, laski laatan lainehille; vesi sen pitkäksi venytti, päivä paistoi pehmeäksi. Siitä tuuli tuuitteli, ve'en henki heilutteli, aallot rannalle ajeli, tyrsky maalle tyyräeli."
Siitä äiti Lemminkäisen tuuitteli tuttuansa entisillehen eville, muinaisille muo'oillensa, pikkuista paremmaksiki, ehommaksi entistänsä. Kysyi siitä poialtansa, jos oli mitä vajoa.
Sanoi lieto Lemminkäinen: "Viel' olen äijeä vajoa: tuollapa syämykseni, tuolla tuntoni makaapi noissa Pohjan neitosissa, kaunoisissa kassapäissä. Homekorva Pohjan eukko eip' on anna tyttöänsä ilman allin ampumatta, joutsenen osoamatta tuosta Tuonelan joesta, pyhän virran pyörtehestä."
Sanoi äiti Lemminkäisen, itse lausui ja pakisi: "Heitä herjät joutsenesi, anna allien asua Tuonen mustassa joessa, palavissa pyörtehissä! Sie lähe kotiperille kanssa äitisi katalan! Vielä kiitä onneasi, julkista Jumalatasi, kun antoi avun totisen, vielä henkihin herätti Tuonen tieltä tiettävältä, Manalan majan periltä! En minä mitänä voisi, en mitänä itsestäni, ilman armotta Jumalan, toimetta totisen Luojan."
Siitä lieto Lemminkäinen jo kohta kotia läksi kanssa armahan emonsa, kera valtavanhempansa.
Sinne nyt Kaukoni kaotan, heitän lieto Lemminkäisen virrestäni viikommaksi. Väännän virteni välehen, lasken laulun toisa'alle, työnnän uuelle uralle.
Kuudestoista runo
Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, oli veistävä venoista, uutta purtta puuhoava nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen. Puit? puuttui purren seppä, lautoja venon tekijä.
Pellervoinen, pellon poika, Sampsa poika pikkarainen, sep' on puuta etsimähän, tammea tavoittamahan Väinämöiselle venoksi, laulajalle pohjapuuksi!
Käypi tietä, astelevi koillisille maailmoille. Meni mäen, menevi toisen, kulki kohta kolmannenki, kirves kultainen olalla, vaskivarsi kirvehessä. Yhtyi haapa vastahansa, sylen kolmen korkeuinen.
Tahtoi haapoa tavata, puia puuta kirvehellä. Haapa haastaen sanovi, itse kielin kerkiävi: "Mitä, mies, tahot minusta, kuta kuitenki hala'at?"
Sampsa poika Pellervoinen, hänpä tuon sanoiksi virkki: "Tuotapa tahon sinusta, tuota etsin ja hala'an: Väinämöiselle venettä, laulajalle purren puuta."
Haapa haastoi kummemmasti, sataoksainen osasi: "Vuotava veno minusta ja pursi putoavainen! Minä olen ontelo tyveltä: kolmasti tänä kesänä toukka söi syämyeni, mato juureni makasi."
Sampsa poika Pellervoinen siitä eistyvi etemmä; astua ajattelevi maailmoille pohjaisille.
Tuli honka vastahansa, sylen kuuen korkeuinen. Iski puuta kirvehellä, kolahutti kuokallansa, kysytteli, lausutteli: "Oisiko sinusta, honka, Väinämöiselle venoksi, laulajalle laivapuuksi?"
Honka vastata hotaisi, itse äänehen ärähti: "Ei minusta purtta tulle, kuuen kaaren kantajata! Mie olen honka huolainniekka; kolmasti tänä kesänä korppi koikkui latvallani, varis vaakkui oksillani."
Sampsa poika Pellervoinen aina eistyvi etemmä; astua ajattelevi suvisille maailmoille. Tuli tammi vastahansa, ympäri yheksän syltä.
Tammi taiten vastaeli, osaeli puu omena: "On vainen minussa puuta emäksi yhen venosen, enk' ole hoikka huolainniekka enkä ontelo sisältä. Kolmasti tänä kesänä, tänä suurena suvena päivyt kierti keskipuuta, kuuhut latvalla kumotti, käet kukkui oksillani, linnut lehvillä lepäsi."
Sampsa poika Pellervoinen otti kirvehen olalta, iski puuta kirvehellä, tammea tasaterällä; pian taisi tammen kaata, puun sorean sorrutella.
Ensin laski latvan poikki, tyven tyynni halkaisevi. Veisti siitä pohjapuita, lautoja epälukuisin laulajalle laivaksiksi, Väinämöiselle venoksi.
Siitä vanha Väinämöinen tietäjä iän-ikuinen, teki tieolle venettä, laati purtta laulamalla yhen tammen taittumista, puun murskan murenemista.
Lauloi virren: pohjan puutti, lauloi toisen: liitti laian; lauloi kohta kolmannenki hankoja hakatessansa, päitä kaaren päätellessä, liitellessänsä limiä.
Kaaritettua venosen, liitettyä laian liitot uupui kolmea sanoa panemilla parraspuien, kokkien kohentimilla, peräpään on päättimillä.
Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi poloinen, päiviäni! Ei saanut veno vesille, uusi laiva lainehille!"
Läksi Tuonelta sanoja, Manalalta mahtiloita. Astua taputtelevi; kävi viikon vitsikkoa, viikon toisen tuomikkoa, kolmannen katajikkoa: jo näkyi Manalan saari, Tuonen kumpu kuumottavi.
Vaka vanha Väinämöinen jo huhuta huikahutti tuossa Tuonelan joessa, Manalan alantehessa: "Tuo venettä, Tuonen tytti, lauttoa, Manalan lapsi, yli salmen saa'akseni, joen poikki päästäkseni!"
Lyhykäinen Tuonen tytti, matala Manalan neiti, tuo oli poukkujen pesijä, räpähien räimyttäjä Tuonen mustassa joessa, Manalan alusve'essä. Sanan virkkoi, noin nimesi, itse lausui ja pakisi: "Vene täältä tuotanehe, kuni syy sanottanehe, mi sinun Manalle saattoi ilman tauin tappamatta, ottamatta oivan surman, muun surman musertamatta."
Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Tuoni minut tänne tuotti, Mana mailtani veteli."
Lyhykäinen Tuonen tytti, matala Manalan neiti, tuonpa hän sanoiksi virkki: "Jopa keksin kielastajan! Kunp' on Tuoni tänne toisi, Mana mailta siirteleisi, Tuoni toisi tullessansa, Manalainen matkassansa Tuonen hattu hartioilla, Manan kintahat käessä. Sano totta, Väinämöinen: mi sinun Manalle saattoi?"
Vaka vanha Väinämöinen jo tuossa sanoiksi virkki: "Rauta mun Manalle saattoi, teräs tempoi Tuonelahan."
Lyhykäinen Tuonen tytti, matala Manalan neiti, sanan virkkoi, noin nimesi: "Tuosta tunnen kielastajan! Kun rauta Manalle saisi, teräs toisi Tuonelahan, verin vaattehet valuisi, hurmehen hurahteleisi. Sano totta, Väinämöinen, sano totta toinen kerta!"
Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Vesi sai minun Manalle, aalto toi on Tuonelahan."
Lyhykäinen Tuonen tytti, matala Manalan neiti, sanan virkkoi, noin nimesi: "Ymmärrän valehtelijan! Jos vesi Manalle saisi, aalto toisi Tuonelahan, vesin vaattehet valuisi, helmasi herahteleisi. Sano tarkkoja tosia: mi sinun Manalle saattoi?"
Tuossa vanha Väinämöinen vielä kerran kielastavi: "Tuli toi mun Tuonelahan, valkea Manalle saattoi."
Lyhykäinen Tuonen tytti, matala Manalan neiti, hänpä tuon sanoiksi virkki: "Arvoan valehtelijan! Jos tuli Manalle toisi, valkeainen Tuonelahan, oisi kutrit kärventynnä, partaki pahoin palanut.
"Oi sie vanha Väinämöinen! Jos tahot venettä täältä, sano tarkkoja tosia, valehia viimeisiä, mitenkä tulit Manalle ilman tauin tappamatta, ottamatta oivan surman, muun surman murentamatta!"
Sanoi vanha Väinämöinen: "Jos vähän valehtelinki, kerran toisen kielastelin, toki ma sanon toetki. Te'in tieolla venettä, laain purtta laulamalla. Lauloin päivän, lauloin toisen, niin päivällä kolmannella rikkoihe reki runoilta, jalas taittui lausehilta: läksin Tuonelta oroa, Manalalta vääntiätä rekosen rakentoani, laulukorjan laatiani. Tuopa nyt venoista tänne, laita mulle lauttoasi yli salmen saa'akseni, joen poikki päästäkseni!"
Kyllä Tuonetar toruvi, Manan neiti riitelevi: "Oi on, hullu, hulluuttasi, mies on, mielesi vähyyttä! Tulet syyttä Tuonelahan, tauitta Manan majoille! Parempi sinun olisi palata omille maille: äijä on tänne tullehia, ei paljo palannehia."
Sanoi vanha Väinämöinen: "Akka tieltä kääntyköhön, eip' on mies pahempikana, uros untelompikana! Tuo venettä, Tuonen tytti, lauttoa, Manalan lapsi!"
Vei venehen Tuonen tytti; sillä vanhan Väinämöisen yli salmen saattelevi, joen poikki päästelevi. Itse tuon sanoiksi virkki: "Voi sinua, Väinämöinen! Läksit surmatta Manalle, kuolematta Tuonelahan!"
Tuonetar, hyvä emäntä, Manalatar, vaimo vanha, toip' on tuopilla olutta, kantoi kaksikorvaisella; itse tuon sanoiksi virkki: "Juop' on, vanha Väinämöinen!"
Vaka vanha Väinämöinen katsoi pitkin tuoppiansa: sammakot kuti sisällä, maot laioilla lateli. Siitä tuon sanoiksi virkki: "En mä tänne tullutkana juomahan Manalan maljat, Tuonen tuopit lakkimahan: juopuvat oluen juojat, kannun appajat katoovat."
Sanoi Tuonelan emäntä: "Oi on vanha Väinämöinen! Mitä sie tulit Manalle, kuta Tuonelan tuville ennen Tuonen tahtomatta, Manan mailta kutsumatta?"
Sanoi vanha Väinämöinen: "Veistäessäni venoista, uutta purtta puuhatessa uuvuin kolmea sanoa peripäätä päätellessä, kokkoa kohottaessa. Kun en noita saanutkana, mailta, ilmoilta tavannut, piti tulla Tuonelahan, lähteä Manan majoille saamahan sanoja noita, ongelmoita oppimahan."
Tuopa Tuonelan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei Tuoni sanoja anna, Mana mahtia jakele! Etkä täältä pääsnekänä sinä ilmoisna ikänä kotihisi kulkemahan, maillesi matelemahan."
Uuvutti unehen miehen, pani maata matkalaisen Tuonen taljavuotehelle. Siinä mies makaelevi, uros unta ottelevi: mies makasi, vaate valvoi.
Oli akka Tuonelassa, akka vanha käykkäleuka, rautarihman kehreäjä, vaskilankojen valaja. Kehräsi sataisen nuotan, tuhantisen tuuritteli yönä yhtenä kesäisnä yhellä vesikivellä.
Oli ukko Tuonelassa; se on ukko kolmisormi, rautaverkkojen kutoja, vaskinuotan valmistaja. Se kutoi sataisen nuotan, tuhantisen tuikutteli samana kesäisnä yönä samalla vesikivellä.
Tuonen poika koukkusormi, koukkusormi, rautanäppi, se veti sataisen nuotan poikki Tuonelan joesta, sekä poikki jotta pitkin, jotta vieläkin vitahan, jottei päästä Väinämöisen, selvitä uvantolaisen sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana tuolta Tuonelan ko'ista, Manalan ikimajoista.
Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Joko lie tuhoni tullut, hätäpäivä päälle pääsnyt näillä Tuonelan tuvilla, Manalan majantehilla?"
Pian muuksi muuttelihe, ruton toiseksi rupesi: meni mustana merehen, saarvana sara'ikkohon; matoi rautaisna matona, kulki kyisnä käärmehenä poikki Tuonelan joesta, läpi Tuonen verkkoloista.
Tuonen poika koukkusormi, koukkusormi, rautanäppi, kävi aamulla varahin verkkojansa katsomahan: sa'an saapi taimenia, tuhat emon alvehia, eip' on saanut Väinämöistä, ukkoa uvantolaista.
Siitä vanha Väinämöinen Tuonelasta tultuansa sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Elköhön hyvä Jumala, elköhön sitä suetko, itse-mennyttä Manalle, Tuonelahan tunkeinutta! Äijä on sinne saanehia, vähä tuolta tullehia, tuolta Tuonelan ko'ista, Manalan ikimajoista."
Vielä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin lateli nuorisolle nousevalle, kansalle ylenevälle; "Elkätte, imeisen lapset, sinä ilmoisna ikänä tehkö syytä syyttömälle, vikoa viattomalle! Pahoin palkka maksetahan tuolla Tuonelan ko'issa: sija on siellä syyllisillä, vuotehet viallisilla, alus kuumista kivistä, palavoista paateroista, peitto kyistä, käärmehistä, tuonen toukista ku'ottu."
