Vaka vanha Väinämöinen uipi aavoja syviä; kulki kuusisna hakona, petäjäisnä pehkiönä kuusi päiveä kesäistä, kuusi yötä järkiähän, eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä.
Uip' on vielä yötä kaksi, kaksi päiveä pisintä. Niin yönä yheksäntenä, kaheksannen päivän päästä toki tuskaksi tulevi, painuvi pakolliseksi, kun ei ole kynttä varpahissa eikä sormissa niveltä.
Siinä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Voi minä poloinen poika, voi poika polon-alainen, kun läksin omilta mailta, elomailta entisiltä iäkseni ilman alle, kuuksi päiväksi kululle, tuulten tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi näillä väljillä vesillä, ulapoilla auke'illa! Vilu on täällä ollakseni, vaiva värjätelläkseni, aina aalloissa asua, veen selällä seurustella.
"Enkä tuota tieäkänä, miten olla, kuin eleä tällä inhalla iällä, katovalla kannikalla: tuulehenko teen tupani, vetehenkö pirtin veistän?
"Teen mä tuulehen tupani: ei ole tuulessa tukea; veistän pirttini vetehen: vesi viepi veistokseni."
Lenti lintunen Lapista, kokkolintu koillisesta. Ei ole kokko suuren suuri eikä kokko pienen pieni: yksi siipi vettä viisti, toinen taivasta lakaisi, pursto merta pyyhätteli, nokka luotoja lotaisi.
Lenteleikse, liiteleikse, katseleikse, käänteleikse. Näki vanhan Väinämöisen selällä meren sinisen: "Mit' olet meressä, miesi, uros, aaltojen seassa?"
Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Sit' olen meressä miesi, uros aaltojen varassa: läksin neittä Pohjolasta, impeä Pimentolasta.
"Ajoa karautimme suloa meryttä myöten. Niin päivänä muutamana, huomenna moniahana tulin Luotolan lahelle, Joukolan jokivesille: hepo alta ammuttihin, itseäni mielittihin.
"Siitä vierähin vetehen, sorruin sormin lainehesen tuulen tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi.
"Tulipa tuuli luotehesta, iästä iso vihuri; se mun kauas kannatteli, uitteli ulomma maasta. Mont' olen päiveä pälynnyt, monta yötä uiksennellut näitä väljiä vesiä, ulapoita auke'ita; enk' on tuota tunnekana, arvoa, älyäkänä, kumpi kuoloksi tulevi, kumpi ennen ennättävi: nälkähänkö nääntyminen, vai vetehen vaipuminen."
Sanoi kokko, ilman lintu: "Ellös olko milläskänä! Seisotaite selkähäni, nouse kynkkäluun nenille! Mie sinun merestä kannan, minne mielesi tekevi. Vielä muistan muunki päivän, arvoan ajan paremman, kun ajoit Kalevan kasken, Osmolan salon sivallit: heitit koivun kasvamahan, puun sorean seisomahan linnuille lepeämiksi, itselleni istumiksi."
Siitä vanha Väinämöinen kohottavi kokkoansa; mies on nousevi merestä, uros aallosta ajaikse, siiville sijoitteleikse, kokon kynkkäluun nenille.
Tuop' on kokko, ilman lintu, kantoi vanhan Väinämöisen, viepi tuulen tietä myöten, ahavan ratoa myöten Pohjan pitkähän perähän, summahan Sariolahan. Siihen heitti Väinämöisen, itse ilmahan kohosi.
Siinä itki Väinämöinen, siinä itki ja urisi rannalla merellisellä, nimen tietämättömällä, sata haavoa sivulla, tuhat tuulen pieksemätä, partaki pahoin kulunut, tukka mennyt tuuhakaksi.
Itki yötä kaksi, kolme, saman verran päiviäki; eikä tiennyt tietä käyä, outo, matkoa osannut palataksensa kotihin, mennä maille tuttaville, noille syntymäsijoille, elomaillen entisille.
Pohjan piika pikkarainen, vaimo valkeanverinen, teki liiton päivän kanssa, päivän kanssa, kuun keralla yhen ajan noustaksensa ja yhen havataksensa: itse ennen ennätteli, ennen kuuta, aurinkoa, kukonki kurahtamatta, kanan lapsen laulamatta.
Viisi villoa keritsi, kuusi lammasta savitsi, villat saatteli saraksi, kaikki vatvoi vaattehiksi ennen päivän nousemista, auringon ylenemistä.
Pesi siitä pitkät pöyät, laajat lattiat lakaisi vastasella varpaisella, luutasella lehtisellä. Ammueli rikkasensa vaskisehen vakkasehen; vei ne ulos usta myöten, pellolle pihoa myöten, perimäisen pellon päähän, alimaisen aian suuhun. Seisattelihe rikoille, kuuntelihe, kääntelihe: kuulevi mereltä itkun, poikki joen juorotuksen.
Juosten joutuvi takaisin, pian pirttihin menevi; sanoi tuonne saatuansa, toimitteli tultuansa: "Kuulin mie mereltä itkun, poikki joen juorotuksen."
Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, pian pistihe pihalle, vierähti veräjän suuhun; siinä korvin kuunteleikse. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei ole itku lapsen itku eikä vaimojen valitus; itku on partasuun urohon, jouhileuan juorottama."
Työnnälti venon vesille, kolmilaian lainehille; itse loihe soutamahan. Sekä souti jotta joutui: souti luoksi Väinämöisen, luoksi itkevän urohon.
Siinä itki Väinämöinen, urisi Uvannon sulho pahalla pajupurolla, tiheällä tuomikolla: suu liikkui, järisi parta, vaan ei leuka lonkaellut.
Sanoi Pohjolan emäntä, puhutteli, lausutteli: "Ohoh sinua, ukko utra! Jo olet maalla vierahalla."
Vaka vanha Väinämöinen päätänsä kohottelevi. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Jo ma tuon itseki tieän: olen maalla vierahalla, tuiki tuntemattomalla. Maallani olin parempi, kotonani korkeampi."
Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi: "Saisiko sanoakseni, oisiko lupa kysyä, mi sinä olet miehiäsi ja kuka urohiasi?"
Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Mainittihinpa minua, arveltihin aikoinansa illoilla iloitsijaksi, joka laakson laulajaksi noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla. Mi jo lienenki katala, tuskin tunnen itsekänä."
Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi: "Nouse jo norosta, miesi, uros, uuelle uralle, haikeasi haastamahan, satuja sanelemahan!"
Otti miehen itkemästä, urohon urisemasta; saattoi siitä purtehensa, istutti venon perähän. Itse airoille asettui, soutimille suorittihe; souti poikki Pohjolahan, viepi vierahan tupahan.
Syötteli nälästynehen, kastunehen kuivaeli; siitä viikon hierelevi, hierelevi, hautelevi: teki miehen terveheksi, urohon paranneheksi. Kysytteli, lausutteli, itse virkki, noin nimesi: "Mitä itkit, Väinämöinen, uikutit, uvantolainen, tuolla paikalla pahalla, rannalla meryttä vasten?"
Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Onpa syytä itkeäni, vaivoja valittoani! Kauan oon meriä uinut, lapioinnut lainehia noilla väljillä vesillä, ulapoilla auke'illa.
"Tuota itken tuon ikäni, puhki polveni murehin, kun ma uin omilta mailta, tulin mailta tuttavilta näille ouoille oville, veräjille vierahille. Kaikki täällä puut purevi, kaikki havut hakkoavi, joka koivu koikkoavi, joka leppä leikkoavi: yks' on tuuli tuttuani, päivä ennen nähtyäni näillä mailla vierahilla, äkkiouoilla ovilla."
Louhi, Pohjolan emäntä, siitä tuon sanoiksi saatti: "Elä itke, Väinämöinen, uikuta, uvantolainen! Hyvä tääll' on ollaksesi, armas aikaellaksesi, syöä lohta luotaselta, sivulta sianlihoa."
Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Kylkehen kyläinen syönti hyvissäki vierahissa; mies on maallansa parempi, kotonansa korkeampi. Soisipa sula Jumala, antaisipa armoluoja: pääsisin omille maille, elomaillen entisille! Parempi omalla maalla vetonenki virsun alta, kuin on maalla vierahalla kultamaljasta metonen."
Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi: "Niin mitä minullen annat, kun saatan omille maille, oman peltosi perille, kotisaunan saapuville?"
Sanoi vanha Väinämöinen: "Mitäpä kysyt minulta, jos saatat omille maille, oman peltoni perille, oman käen kukkumille, oman linnun laulamille! Otatko kultia kypärin, hope'ita huovallisen?"
Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi: "Ohoh viisas Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen! En kysele kultiasi, halaja hope'itasi: kullat on lasten kukkasia, hopeat hevon helyjä. Taiatko takoa sammon, kirjokannen kalkutella joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, yhen ohrasen jyvästä, yhen uuhen villasesta, niin annan tytön sinulle, panen neien palkastasi, saatan sun omille maille, oman linnun laulamille, oman kukon kuulumille, oman peltosi perille."
Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Taia en sampoa takoa, kirjokantta kirjoitella. Saata mie omille maille: työnnän seppo Ilmarisen, joka samposi takovi, kirjokannet kalkuttavi, neitosi lepyttelevi, tyttäresi tyy'yttävi.
"Se on seppo sen mokoma, ylen taitava takoja, jok' on taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut: ei tunnu vasaran jälki eikä pihtien pitämät."
Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi: "Sille työnnän tyttäreni, sille lapseni lupoan, joka sampuen takovi, kannen kirjo kirjoittavi joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, yhen ohrasen jyvästä, yhen uuhen untuvasta."
Pani varsan valjahisin, ruskean re'en etehen; saattoi vanhan Väinämöisen, istutti oron rekehen. Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Elä päätäsi ylennä, kohottele kokkoasi, kun ei uupune oronen, tahi ei ilta ennättäne: josp' on päätäsi ylennät, kohottelet kokkoasi, jo toki tuho tulevi, paha päivä päälle saapi."
Siitä vanha Väinämöinen löi orosen juoksemahan, harjan liina liikkumahan. Ajoa karittelevi pimeästä Pohjolasta, summasta Sariolasta.
Kahdeksas runo
Tuo oli kaunis Pohjan neiti, maan kuulu, ve'en valio. Istui ilman vempelellä, taivon kaarella kajotti pukehissa puhta'issa, valke'issa vaattehissa; kultakangasta kutovi, hope'ista huolittavi kultaisesta sukkulasta, pirralla hope'isella.
Vaka vanha Väinämöinen ajoa karittelevi pimeästä Pohjolasta, summasta Sariolasta. Ajoi matkoa palasen, pikkaraisen piirrätteli: kuuli sukkulan surinan ylähältä päänsä päältä.
Tuossa päätänsä kohotti, katsahtavi taivahalle: kaari on kaunis taivahalla, neiti kaaren kannikalla, kultakangasta kutovi, hope'ista helkyttävi.
Vaka vanha Väinämöinen heti seisatti hevosen. Tuossa tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Tule, neiti, korjahani, laskeite rekoseheni!"
Neiti tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja kysyvi: "Miksi neittä korjahasi, tyttöä rekosehesi?"
Vaka vanha Väinämöinen tuop' on tuohon vastaeli: "Siksi neittä korjahani, tyttöä rekoseheni: mesileivän leipojaksi, oluen osoajaksi, joka lautsan laulajaksi, ikkunan iloitsijaksi noilla Väinölän tiloilla, Kalevalan kartanoilla."
Neiti tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi: "Kun kävin mataramaalla, keikuin keltakankahalla eilen iltamyöhäsellä, aletessa aurinkoisen, lintu lauleli lehossa, kyntörastas raksutteli: lauleli tytärten mielen ja lauloi miniän mielen.
"Mie tuota sanelemahan, linnulta kyselemähän: 'Oi sie kyntörastahainen! Laula korvin kuullakseni: kumman on parempi olla, kumman olla kuuluisampi, tyttärenkö taattolassa vai miniän miehelässä?'
"Tiainenpa tieon antoi, kyntörastas raksahutti: 'Valkea kesäinen päivä, neitivalta valkeampi; vilu on rauta pakkasessa, vilumpi miniävalta. Niin on neiti taattolassa, kuin marja hyvällä maalla, niin miniä miehelässä, kuin on koira kahlehissa. Harvoin saapi orja lemmen, ei miniä milloinkana.'"
Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Tyhjiä tiaisen virret, rastahaisen raksutukset! Lapsi on tytär kotona, vasta on neiti naituansa. Tule, neiti, korjahani, laskeite rekoseheni! En ole mitätön miesi, uros muita untelompi."
Neiti taiten vastaeli, sanan virkkoi, noin nimesi: "Sitte sun mieheksi sanoisin, urohoksi arveleisin, jospa jouhen halkaiseisit veitsellä kärettömällä, munan solmuhun vetäisit solmun tuntumattomaksi."
Vaka vanha Väinämöinen jouhen halki halkaisevi veitsellä kärettömällä, aivan tutkaimettomalla; munan solmuhun vetävi solmun tuntumattomaksi. Käski neittä korjahansa, tyttöä rekosehensa.
Neiti taiten vastaeli: "Ehkäpä tulen sinulle, kun kiskot kivestä tuohta, säret jäästä aiaksia ilman palan pakkumatta, pilkkehen pirahtamatta."
Vaka vanha Väinämöinen ei tuosta kovin hätäile: kiskoipa kivestä tuohta, särki jäästä aiaksia ilman palan pakkumatta, pilkkehen pirahtamatta. Kutsui neittä korjahansa, tyttöä rekosehensa.
Neiti taiten vastoavi, sanovi sanalla tuolla: "Sillenpä minä menisin, kenp' on veistäisi venosen kehrävarteni muruista, kalpimeni kappaleista, työntäisi venon vesille, uuen laivan lainehille ilman polven polkematta, ilman kouran koskematta, käsivarren kääntämättä, olkapään ojentamatta."
Siitä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Liene ei maassa, maailmassa, koko ilman kannen alla mointa laivan laatijata, vertoani veistäjätä."
Veikaten venettä veisti, purtta puista uhkaellen. Veisti päivän, veisti toisen, veisti kohta kolmannenki: ei kirves kivehen koske, kasa ei kalka kalliohon.
Niin päivällä kolmannella Hiisi pontta pyörähytti, Lempo tempasi tereä, Paha vartta vaapahutti. Kävipä kivehen kirves, kasa kalkkoi kalliohon; kirves kilpistyi kivestä, terä liuskahti liha'an, polvehen pojan pätöisen, varpahasen Väinämöisen. Sen Lempo lihoille liitti, Hiisi suonille sovitti: veri pääsi vuotamahan, hurme huppelehtamahan.
Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, tuossa tuon sanoiksi virkki, noin on lausui ja pakisi: "Oi sie kirves kikkanokka, tasaterä tapparainen! Luulitko puuta purrehesi, honkoa hotaisnehesi, petäjätä pannehesi, koivua kohannehesi, kun sa lipsahit liha'an, solahutit suonilleni?"
Loihe siitä loitsimahan, sai itse sanelemahan. Luki synnyt syitä myöten, luottehet lomia myöten, mutt' ei muista muutamia rauan suuria sanoja, joista salpa saataisihin, luja lukko tuotaisihin noille rauan ratkomille, suu sinervän silpomille.
Jo veri jokena juoksi, hurme koskena kohisi: peitti maassa marjan varret, kanervaiset kankahalla. Eik' ollut sitä mätästä, jok' ei tullut tulvillehen noita liikoja veriä, hurmehia huurovia polvesta pojan totisen, varpahasta Väinämöisen.
Vaka vanha Väinämöinen ketti villoja kiveltä, otti suolta sammalia, maasta mättähän repäisi tukkeheksi tuiman reiän, paikaksi pahan veräjän; ei vääjä vähäistäkänä, pikkuistakana piätä.
Jopa tuskaksi tulevi, läylemmäksi lankeavi. Vaka vanha Väinämöinen itse itkuhun hyräytyi; pani varsan valjahisin, ruskean re'en etehen, siitä reuoikse rekehen, kohennaikse korjahansa.
Laski virkkua vitsalla, helähytti helmisvyöllä; virkku juoksi, matka joutui, reki vieri, tie lyheni. Jo kohta kylä tulevi: kolme tietä kohtoavi.
Vaka vanha Väinämöinen ajavi alinta tietä alimaisehen talohon. Yli kynnyksen kysyvi: "Oisiko talossa tässä rauan raannan katsojata, uron tuskan tuntijata, vammojen vakittajata?"
Olipa lapsi lattialla, poika pieni pankon päässä. Tuop' on tuohon vastoavi: "Ei ole talossa tässä rauan raannan katsojata, uron tuskan tuntijata, kivun kiinniottajata, vammojen vakittajata; onpi toisessa talossa: aja toisehen talohon!"
Vaka vanha Väinämöinen laski virkkua vitsalla, ajoa suhuttelevi. Ajoi matkoa palasen, keskimäistä tietä myöten keskimäisehen talohon. Kysyi kynnyksen takoa, anoi alta ikkunaisen: "Oisiko talossa tässä rauan raannan katsojata, salpoa verisatehen, suonikosken sortajata?"
Akka oli vanha vaipan alla, kielipalku pankon päässä. Akka varsin vastaeli, hammas kolmi kolkkaeli: "Ei ole talossa tässä rauan raannan katsojata, verisynnyn tietäjätä, kivun kiinniottajata; onpi toisessa talossa: aja toisehen talohon!"
Vaka vanha Väinämöinen laski virkkua vitsalla, ajoa suhuttelevi. Ajoi matkoa palasen, ylimäistä tietä myöten ylimäisehen talohon. Yli kynnyksen kysyvi, lausui lakkapuun takoa: "Oisiko talossa tässä rauan raannan katsojata, tämän tulvan tukkijata, veren summan sulkijata?"
Siitä vanha Väinämöinen itse korjasta kohosi, nousi reestä nostamatta, yleni ylentämättä; tuosta pirttihin tulevi, alle kattojen ajaikse.
Tuoahan hopeatuoppi, kultakannu kannetahan: ei veä vähäistäkänä, pikkuistakana piätä verta vanhan Väinämöisen, hurmetta jalon urohon.
Ukko uunilta urahti, halliparta paukutteli: "Mi sinä lienet miehiäsi ja kuka urohiasi? Verta on seitsemän venettä, kantokorvoa kaheksan sun, poloinen, polvestasi lattialle laskettuna! Muut on muistaisin sanaset, vaan en arvoa alusta, mist' on rauta syntynynnä, kasvanunna koito kuona."
Silloin vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Itse tieän rauan synnyn, arvoan alun teräksen: ilma on emoja ensin, vesi vanhin veljeksiä, rauta nuorin veljeksiä, tuli kerran keskimäinen.
"Tuo Ukko, ylinen luoja, itse ilmojen jumala, ilmasta ve'en eroitti, veestä maati manterehen. Rauta on raukka syntymättä, syntymättä, kasvamatta.
"Ukko, ilmoinen jumala, hieroi kahta kämmentänsä, mykelti molempiansa vasemmassa polven päässä. Siitä syntyi kolme neittä, koko kolme luonnotarta rauan ruostehen emoiksi, suu sinervän siittäjiksi.
"Yksi lypsi mustan maion: vanhimpainen neitosia; toinen valkean valutti: keskimäinen neitosia; kolmas puikutti punaisen: nuorimpainen neitosia.
"Ku on lypsi mustan maion, siitä syntyi meltorauta; ku on valkean valutti, siit' on tehtynä teräkset; ku on puikutti punaisen, siit' on saatu rääkyrauta.
"Tuli tuhmaksi rupesi, kasvoi aivan kauheaksi: oli polttoa poloisen, rauta raukan, veikkosensa.
"Rauta pääsi piilemähän, piilemähän, säilymähän tuon tuiman tulen käsistä, suusta valkean vihaisen.
"Siitä sitte rauta piili, sekä piili jotta säilyi heiluvassa hettehessä, läikkyvässä lähtehessä, suurimmalla suon selällä, tuiman tunturin laella,. jossa joutsenet munivat, hanhi poiat hautelevi.
"Rauta suossa soikottavi, veteläisessä venyvi; piili vuoen, piili toisen, piili kohta kolmannenki kahen kantosen välissä, koivun kolmen juuren alla. Ei toki pakohon pääsnyt tulen tuimista käsistä; piti tulla toisen kerran, lähteä tulen tuville astalaksi tehtäessä, miekaksi taottaessa.
"Susi juoksi suota myöten, karhu kangasta samosi; suo liikkui suen jälessä, kangas karhun kämmenissä; siihen nousi rautaruoste ja kasvoi teräskaranko suen sorkkien sijoille, karhun kannan kaivamille.
"Syntyi seppo Ilmarinen, sekä syntyi jotta kasvoi. Se syntyi sysimäellä, kasvoi hiilikankahalla vaskinen vasara käessä, pihet pikkuiset piossa.
"Yöllä syntyi Ilmarinen, päivällä pajasen laati. Etsi paikkoa pajalle, levitystä lietsimille. Näki suota salmekkehen, maata märkeä vähäisen, läksi tuota katsomahan, likeltä tähyämähän: tuohon painoi palkehensa, tuohon ahjonsa asetti.
"Jo joutui suen jälille, karhun kantapään sijoille; näki rautaiset orahat, teräksiset tierottimet suen suurilla jälillä, karhun kämmenen tiloilla.
"Sanovi sanalla tuolla: 'Voi sinua, rauta raukka, kun olet kurjassa tilassa, alahaisessa asussa, suolla sorkissa sutosen, aina karhun askelissa!'
"Rauta raukka säpsähtihe, säpsähtihe, säikähtihe, kun kuuli tulen sanomat, tulen tuimat maininnaiset.
"Sanoi seppo Ilmarinen: 'Ellös olko milläskänä! Tuli ei polta tuttuansa, herjaele heimoansa. Kun tulet tulen tuville, valkean varustimille, siellä kasvat kaunihiksi, ylenet ylen ehoksi: miesten miekoiksi hyviksi, naisten nauhan päättimiksi.'
Parempi on ollakseni, eleäkseni ehompi kulkijalla kumppalina, käyvällä käsiasenna, kuin syöä omaa sukua, heimoani herjaella.'
"Silloin seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, rauan tempasi tulesta, asetti alasimelle; rakentavi raukeaksi, tekevi teräkaluiksi, keihä'iksi, kirvehiksi, kaikenlaisiksi kaluiksi.
"Viel' oli pikkuista vajalla, rauta raukka tarpehessa: eipä kiehu rauan kieli, ei sukeu suu teräksen, rauta ei kasva karkeaksi ilman veessä kastumatta.
"Siitä seppo Ilmarinen itse tuota arvelevi. Laati pikkuisen poroa, lipeäistä liuotteli teräksenteko-mujuiksi, rauankarkaisu-vesiksi.
"Koitti seppo kielellänsä, hyvin maistoi mielellänsä; itse tuon sanoiksi virkki: 'Ei nämät hyvät minulle teräksenteko-vesiksi, rautojen rakentomaiksi.'
"Mehiläinen maasta nousi, sinisiipi mättähästä. Lentelevi, liitelevi ympäri sepon pajoa.
"Niin seppo sanoiksi virkki: 'Mehiläinen, mies kepeä! Tuo simoa siivessäsi, kanna mettä kielessäsi kuuen kukkasen nenästä, seitsemän on heinän päästä teräksille tehtäville, rauoille rakettaville!'
"Lenteä hyrähtelevi; viskoi Hiien hirmuloita, kantoi käärmehen kähyjä, maon mustia mujuja, kusiaisen kutkelmoita, sammakon salavihoja teräksenteko-mujuihin, rauankarkaisu-vetehen.
"Itse seppo Ilmarinen, takoja alinomainen, luulevi, ajattelevi mehiläisen tulleheksi, tuon on mettä tuoneheksi, kantaneheksi simoa. Sanan virkkoi, noin nimesi: 'Kas nämät hyvät minulle teräksenteko-vesiksi, rautojen rakentamiksi!'
"Siihen tempasi teräksen, siihen kasti rauta raukan pois tulesta tuotaessa, ahjosta otettaessa.
"Sai siitä teräs pahaksi, rauta raivoksi rupesi, petti, vaivainen, valansa, söi kuin koira kunniansa: veisti, raukka, veljeänsä, sukuansa suin piteli, veren päästi vuotamahan, hurmehen hurahtamahan."
Ukko uunilta urahti, parta lauloi, pää järähti: "Jo nyt tieän rauan synnyn, tajuan tavat teräksen.
"Ohoh sinua, rauta raukka, rauta raukka, koito kuona, teräs tenhon-päivällinen! Siitäkö sinä sikesit, siitä kasvoit kauheaksi, ylen suureksi sukesit?
"Et sä silloin suuri ollut etkä suuri etkä pieni, et kovin koreakana etkä äijältä äkäinen, kun sa maitona makasit, rieskasena riuottelit nuoren neitosen nisissä, kasvoit immen kainalossa pitkän pilven rannan päällä, alla taivahan tasaisen.
"Etkä silloin suuri ollut, et ollut suuri etkä pieni, kun sa liejuna lepäsit, seisoit selvänä vetenä suurimmalla suon selällä, tuiman tunturin laella, muutuit tuolla maan muraksi, ruostemullaksi rupesit.
"Etkä silloin suuri ollut, et ollut suuri etkä pieni, kun sua hirvet suolla hieroi, peurat pieksi kankahalla, susi sotki sorkillansa, karhu kämmennyisillänsä.
"Etkä silloin suuri ollut, et ollut suuri etkä pieni, kun sa suosta sotkettihin, maan muasta muokattihin, vietihin sepon pajahan, alle ahjon Ilmarisen.
"Etkä silloin suuri ollut, et ollut suuri etkä pieni, kun sa kuonana kohisit, läikyit lämminnä vetenä tuimissa tulisijoissa, vannoit vaikean valasi ahjolla, alasimella, vasaroilla, valkkamilla, sepon seisontasijoilla, takehinta-tanterilla.
"Joko nyt suureksi sukenit, äreäksi ärtelihit, rikoit, vaivainen, valasi, söit kuin koira kunniasi, kun sa syrjit syntyäsi, sukuasi suin pitelit?
"Ku käski pahalle työlle, kenp' on kehnolle kehoitti? Isosiko vai emosi vaiko vanhin veljiäsi vai nuorin sisariasi vaiko muu sukusi suuri?
"Ei isosi, ei emosi eikä vanhin veljiäsi, ei nuorin sisariasi eikä muu sukusi suuri: itse teit tihua työtä, katkoit kalmankarvallista.
"Tule nyt työsi tuntemahan, pahasi parantamahan,. ennenkuin sanon emolle, vanhemmallesi valitan! Enemp' on emolla työtä, vaiva suuri vanhemmalla, kun poika pahoin tekevi, lapsi tuhmin turmelevi.
"Piäty, veri, vuotamasta, hurme, huppelehtamasta, päälleni päräjämästä, riuskumasta rinnoilleni! Veri, seiso kuni seinä, asu, hurme, kuni aita, kuin miekka meressä seiso, saraheinä sammalessa, paasi pellon pientaressa, kivi koskessa kovassa!
"Vaan jos mieli laatinevi liikkua lipeämmästi, niin sä liikkuos lihassa sekä luissa luistaellos! Sisässä sinun parempi, alla kalvon kaunihimpi, suonissa sorottamassa sekä luissa luistamassa, kuin on maahan vuotamassa, rikoille ripajamassa.
"Et sä, maito, maahan joua, nurmehen, veri viatoin, miesten hempu, heinikkohon, kumpuhun, urosten kulta. Syämessä sinun sijasi, alla keuhkon kellarisi; sinne siirräite välehen, sinne juoskos joutuisasti! Et ole joki juoksemahan etkä lampi laskemahan, suohete solottamahan, venelotti vuotamahan.
"Tyy'y nyt, tyyris, tippumasta, punainen, putoamasta! Kun et tyy'y, niin tyrehy! Tyytyi ennen Tyrjän koski, joki Tuonelan tyrehtyi, meri kuivi, taivas kuivi sinä suurna poutavuonna, tulivuonna voimatoinna.
"Jos et tuostana totelle, viel' on muita muistetahan, uuet keinot keksitähän: huuan Hiiestä patoa, jolla verta keitetähän, hurmetta varistetahan, ilman tilkan tippumatta, punaisen putoamatta, veren maahan vuotamatta, hurmehen hurajamatta.
"Kun ei lie minussa miestä, urosta Ukon pojassa tämän tulvan tukkijaksi, suonikosken sortajaksi, onp' on taatto taivahinen, pilven-päällinen jumala, joka miehistä pätevi, urohista kelpoavi veren suuta sulkemahan, tulevata tukkimahan.
"Oi Ukko, ylinen luoja, taivahallinen jumala! Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa! Tunge turpea kätesi, paina paksu peukalosi tukkeheksi tuiman reiän, paikaksi pahan veräjän! Veä päälle lemmen lehti, kultalumme luikahuta veren tielle telkkimeksi, tulevalle tukkeheksi, jottei parsku parralleni, valu vaaterievuilleni!"
Sillä sulki suun vereltä, tien on telkki hurmehelta. Pani poikansa pajahan tekemähän voitehia noista heinän helpehistä, tuhatlatvan tutkaimista, me'en maahan vuotajista, simatilkan tippujista.
Poikanen meni pajahan, läksi voitehen tekohon; tuli tammi vastahansa. Kysytteli tammeltansa: "Onko mettä oksillasi, alla kuoresi simoa?"
Otti tammen lastuloita, puun murskan murenemia; otti heiniä hyviä, ruohoja monennäköjä, joit' ei nähä näillä mailla kaikin paikoin kasvaviksi. Panevi pa'an tulelle, laitti keiton kiehumahan täynnä tammen kuoriloita, heiniä hyvännäköjä.
Pata kiehui paukutteli kokonaista kolme yötä, kolme päiveä keväistä. Siitä katsoi voitehia, onko voitehet vakaiset, katsehet alinomaiset.
Ei ole voitehet vakaiset, katsehet alinomaiset. Pani heiniä lisäksi, ruohoa monennäöistä, kut oli tuotu toisialta, sa'an taipalen takoa yheksältä loitsijalta, kaheksalta katsojalta.
Keitti vielä yötä kolme, ynnähän yheksän yötä. Nostavi pa'an tulelta, katselevi voitehia, onko voitehet vakaiset, katsehet alinomaiset.
Olipa haapa haaraniekka, kasvoi pellon pientarella. Tuon murha murenti poikki, kaikki kahtia hajotti; voiti niillä voitehilla, katsoi niillä katsehilla. Itse tuon sanoiksi virkki: "Kun lie näissä voitehissa vian päälle vietävätä, vammoille valettavata, haapa, yhtehen paratkos ehommaksi entistäsi!"
Haapa yhtehen parani ehommaksi entistänsä, kasvoi päältä kaunihiksi, alta aivan terveheksi.
Siitä koitti voitehia, katselevi katsehia, koitteli kiven koloihin, paasien pakahtumihin: jo kivet kivihin tarttui, paaet paatehen rupesi.
Tuli poikanen pajasta tekemästä voitehia, rasvoja rakentamasta; ne työnti ukon kätehen: "Siin' on voitehet vakaiset, katsehet alinomaiset, vaikka vuoret voitelisit, kaikki kalliot yheksi."
Koki ukko kielellänsä, maistoi suullansa sulalla, tunsi katsehet hyviksi, voitehet vaka'isiksi.
Siitä voiti Väinämöistä, pahoin-tullutta paranti, voiti alta, voiti päältä, kerta keskeä sivalti. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"En liiku omin lihoini, liikun Luojani lihoilla, en väiky omin väkini, väikyn väellä kaikkivallan, en puhu omalla suulla, puhelen Jumalan suulla. Josp' on mulla suu suloinen, suloisempi suu Jumalan, jospa on kaunoinen käteni, käsi Luojan kaunihimpi."
Kun oli voie päälle pantu, nuot on katsehet vakaiset, murti se puolipyörryksihin, Väinämöisen väännyksihin: lyökse sinne, lyökse tänne, vaan ei löytänyt lepoa.
Niin ukko kipuja kiisti, työnti tuosta tuskapäitä keskellä Kipumäkeä, Kipuvuoren kukkulalle kiviä kivistämähän, paasia pakottamahan.
Tukun silkkiä sivalti, senpä leikkeli levyiksi, senp' on katkoi kappaleiksi, sitehiksi suoritteli. Sitoi niillä silkillänsä, kapaloivi kaunoisilla polvea pojan pätöisen, varpahia Väinämöisen.
Siitä vanha Väinämöinen jo tunsi avun totisen. Pian pääsi terveheksi; liha kasvoi kaunihiksi, alta aivan terveheksi, keskeä kivuttomaksi, vieriltä viattomaksi, päältä päärmehettömäksi, ehommaksi entistänsä, paremmaksi tuonoistansa. Jo nyt jaksoi jalka käyä, polvi polkea kykeni; ei nuuru nimeksikänä vaikerra vähäistäkänä.
Siitä vanha Väinämöinen siirti silmänsä ylemmä, katsahtavi kaunihisti päälle pään on taivosehen; sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Tuoltapa aina armot käyvät, turvat tuttavat tulevat ylähältä taivahasta, luota Luojan kaikkivallan.
"Ole nyt kiitetty, Jumala, ylistetty, Luoja, yksin, kun annoit avun minulle, tuotit turvan tuttavasti noissa tuskissa kovissa, terän rauan raatamissa!"
Siitä vanha Väinämöinen vielä tuon sanoiksi virkki: "Elkätte, etinen kansa, kansa vasta kasvavainen, veikaten venettä tehkö, uhkaellen kaartakana! Jumalass' on juoksun määrä, Luojassa lopun asetus, ei uron osoannassa, vallassa väkevänkänä."
Kymmenes runo
Vaka vanha Väinämöinen otti ruskean orihin, pani varsan valjahisin, ruskean re'en etehen; itse reuoikse rekehen, kohennaikse korjahansa.
Laski virkkua vitsalla, helähytti helmisvyöllä; virkku juoksi, matka joutui, reki vieri, tie lyheni, jalas koivuinen kolasi, vemmel piukki pihlajainen.
Ajavi karettelevi. Ajoi soita, ajoi maita, ajoi aavoja ahoja. Kulki päivän, kulki toisen, niin päivällä kolmannella tuli pitkän sillan päähän, Kalevalan kankahalle, Osmon pellon pientarelle.
Siinä tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi: "Syö, susi, unennäkijä, tapa, tauti, lappalainen! Sanoi ei saavani kotihin enämpi elävin silmin sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana näille Väinölän ahoille, Kalevalan kankahille."
Siitä vanha Väinämöinen laulelevi, taitelevi: lauloi kuusen kukkalatvan, kukkalatvan, kultalehvän; latvan työnti taivahalle, puhki pilvien kohotti, lehvät ilmoille levitti, halki taivahan hajotti.
Laulelevi, taitelevi: lauloi kuun kumottamahan kultalatva-kuusosehen, lauloi oksillen otavan.
Ajavi karettelevi kohti kullaista kotia, alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin, kun oli seppo Ilmarisen, takojan iän-ikuisen, luvannut lunastimeksi, oman päänsä päästimeksi pimeähän Pohjolahan, summahan Sariolahan.
Jop' on seisottui oronen Osmon uuen pellon päähän. Siitä vanha Väinämöinen päätä korjasta kohotti: kuuluvi pajasta pauke, hilke hiilihuonehesta.
Vaka vanha Väinämöinen itse pistihe pajahan. Siell' on seppo Ilmarinen: takoa taputtelevi. Sanoi seppo Ilmarinen: "Oi sie vanha Väinämöinen! Miss' olet viikon viipynynnä, kaiken aikasi asunut?"
Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Tuoll' olen viikon viipynynnä, kaiken aikani elellyt pimeässä Pohjolassa, summassa Sariolassa, liukunut Lapin lauilla, tietomiesten tienohilla."
Siitä seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi sie vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen! Mitä lausut matkoiltasi tultua kotituville?"
Virkki vanha Väinämöinen: "Äijä on mulla lausumista: onp' on neiti Pohjolassa, impi kylmässä kylässä, jok' ei suostu sulhosihin, mielly miehi'in hyvihin. Kiitti puoli Pohjan maata, kun onpi kovin korea: kuuhut paistoi kulmaluilta, päivä rinnoilta risotti, otavainen olkapäiltä, seitsentähtinen selältä.
"Sinä, seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, lähe neittä noutamahan, päätä kassa katsomahan! Kun saatat takoa sammon, kirjokannen kirjaella, niin saat neion palkastasi, työstäsi tytön ihanan."
Sanoi seppo Ilmarinen: "Ohoh vanha Väinämöinen! Joko sie minut lupasit pimeähän Pohjolahan oman pääsi päästimeksi, itsesi lunastimeksi? En sinä pitkänä ikänä, kuuna kullan valkeana lähe Pohjolan tuville, Sariolan salvoksille, miesten syöjille sijoille, urosten upottajille."
Siitä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Viel' on kumma toinen kumma: onp' on kuusi kukkalatva, kukkalatva, kultalehvä, Osmon pellon pientarella; kuuhut latvassa kumotti, oksilla otava seisoi."
Sanoi seppo Ilmarinen: "En usko toeksi tuota, kun en käyne katsomahan, nähne näillä silmilläni." Sanoi vanha Väinämöinen: "Kun et usko kuitenkana, lähtekämme katsomahan, onko totta vai valetta!"
Lähettihin katsomahan tuota kuusta kukkapäätä, yksi vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen. Sitte tuonne tultuansa Osmon pellon pientarelle seppo seisovi likellä, uutta kuusta kummeksivi, kun oli oksilla otava, kuuhut kuusen latvasessa.
Siinä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Nyt sinä, seppo veikkoseni, nouse kuuta noutamahan, otavaista ottamahan kultalatva-kuusosesta!"
Siitä seppo Ilmarinen nousi puuhun korkealle, ylähäksi taivahalle, nousi kuuta noutamahan, otavaista ottamahan kultalatva-kuusosesta.
Virkki kuusi kukkalatva, lausui lakkapää petäjä: "Voipa miestä mieletöintä, äkkioutoa urosta! Nousit, outo, oksilleni, lapsen-mieli, latvahani kuvakuun on nouantahan, valetähtyen varahan!"
Silloin vanha Väinämöinen lauloa hyrähtelevi: lauloi tuulen tuppurihin, ilman raivohon rakenti; sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Ota, tuuli, purtehesi, ahava, venosehesi vieä vieretelläksesi pimeähän Pohjolahan!"
Nousi tuuli tuppurihin, ilma raivohon rakentui, otti seppo Ilmarisen vieä viiletelläksensä pimeähän Pohjolahan, summahan Sariolahan.
Siinä seppo Ilmarinen jopa kulki jotta joutui! Kulki tuulen tietä myöten, ahavan ratoa myöten, yli kuun, alatse päivän, otavaisten olkapäitse; päätyi Pohjolan pihalle, Sariolan saunatielle, eikä häntä koirat kuullut eikä haukkujat havainnut.
Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas tuop' on päätyvi pihalle. Itse ennätti sanoa: "Mi sinä lienet miehiäsi ja kuka urohiasi? Tulit tänne tuulen tietä, ahavan rekiratoa, eikä koirat kohti hauku, villahännät virkkaele!"
Sanoi seppo Ilmarinen: "En mä tänne tullutkana kylän koirien kuluiksi, villahäntien vihoiksi, näillen ouoillen oville, veräjille vierahille."
Siitä Pohjolan emäntä tutkaeli tullehelta: "Oletko tullut tuntemahan, kuulemahan, tietämähän tuota seppo Ilmarista, takojata taitavinta? Jo on viikon vuotettuna sekä kauan kaivattuna näille Pohjolan perille uuen sammon laaintahan."
Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Lienen tullut tuntemahan tuon on seppo Ilmarisen, kun olen itse Ilmarinen, itse taitava takoja."
Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, pian pistihe tupahan, sanovi sanalla tuolla: "Neityeni nuorempani, lapseni vakavimpani! Pane nyt päällesi parasta, varrellesi valke'inta, hempe'intä helmoillesi, ripe'intä rinnoillesi, kaulallesi kaunihinta, kukke'inta kulmillesi, poskesi punottamahan, näköpääsi näyttämähän! Jo on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, saanut sammon laaintahan, kirjokannen kirjantahan."
Tuop' on kaunis Pohjan tytti, maan kuulu, ve'en valio, otti vaattehet valitut, pukehensa puhtahimmat; viitiseikse, vaatiseikse, pääsomihin suoritseikse, vaskipantoihin paneikse, kultavöihin kummitseikse.
Tuli aitasta tupahan, kaapsahellen kartanolta silmistänsä sirkeänä, korvistansa korkeana, kaunihina kasvoiltansa, poskilta punehtivana; kullat riippui rinnan päällä, pään päällä hopeat huohti.
Itse Pohjolan emäntä käytti seppo Ilmarisen noissa Pohjan tuvissa, Sariolan salvoksissa; siellä syötti syöneheksi, juotti miehen juoneheksi, apatti ani hyväksi. Sai tuosta sanelemahan:
"Ohoh seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen! Saatatko takoa sammon, kirjokannen kirjaella joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, ohran pienestä jyvästä, kesäuuhen untuvasta, niin saat neion palkastasi, työstäsi tytön ihanan."
Silloin seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki: "Saattanen takoa sammon, kirjokannen kalkutella joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, ohran pienestä jyvästä, kesäuuhen untuvasta, kun olen taivoa takonut, ilman kantta kalkuttanut ilman alkusen alutta, riporihman tehtyisettä."
Läksi sammon laaintahan, kirjokannen kirjontahan. Kysyi paikalta pajoa, kaipasi sepinkaluja: ei ole paikalla pajoa, ei pajoa, ei paletta, ahjoa, alasintana, vasarata, varttakana!
Silloin seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Akatp' on epäelköhöt, herjat kesken heittäköhöt, eip' on mies pahempikana, uros untelompikana!"
Etsi ahjollen alusta, leveyttä lietsehelle noilla mailla, mantereilla, Pohjan peltojen perillä.
Etsi päivän, etsi toisen. Jo päivänä kolmantena tuli kirjava kivonen, vahatukko vastahansa. Tuohon seppo seisottihe, takoja tulen rakenti; päivän laati palkehia, toisen ahjoa asetti.
Siitä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, tunki ainehet tulehen, takehensa alle ahjon; otti orjat lietsomahan, väkipuolet vääntämähän.
Orjat lietsoi löyhytteli, väkipuolet väännätteli kolme päiveä kesäistä ja kolme kesäistä yötä: kivet kasvoi kantapäihin, vahat varvasten sijoille.
Niin päivänä ensimäisnä itse seppo Ilmarinen kallistihe katsomahan ahjonsa alaista puolta, mitä tullehe tulesta, selvinnehe valkeasta. Jousi tungeikse tulesta, kaasi kulta kuumoksesta, kaari kulta, pää hopea, varsi vasken-kirjavainen.
On jousi hyvän näköinen, vaan onpi pahan tapainen: joka päivä pään kysyvi, parahana kaksi päätä.
Itse seppo Ilmarinen ei tuota kovin ihastu: kaaren katkaisi kaheksi, siitä tunkevi tulehen; laitti orjat lietsomahan, väkipuolet vääntämähän.
Jop' on päivänä jälestä itse seppo Ilmarinen kallistihe katsomahan ahjonsa alaista puolta: veno tungeikse tulesta, punapursi kuumoksesta, kokat kullan kirjaeltu, hangat vaskesta valettu.
On veno hyvän näköinen, ei ole hyvän tapainen: suotta lähtisi sotahan, tarpehetta tappelohon.
Se on seppo Ilmarinen ei ihastu tuotakana: venon murskaksi murenti, tunkevi tulisijahan; laitti orjat lietsomahan, väkipuolet vääntämähän.
Jo päivänä kolmantena itse seppo Ilmarinen kallistihe katsomahan ahjonsa alaista puolta: hieho tungeikse tulesta, sarvi kulta kuumoksesta, otsassa otavan tähti, päässä päivän pyöryläinen.
On hieho hyvän näköinen, ei ole hyvän tapainen: metsässä makaelevi, maion maahan kaatelevi.
Se on seppo Ilmarinen ei ihastu tuotakana: lehmän leikkeli paloiksi, siitä tunkevi tulehen; laitti orjat lietsomahan, väkipuolet vääntämähän.
Jo päivänä neljäntenä itse seppo Ilmarinen kallistihe katsomahan ahjonsa alaista puolta: aura tungeikse tulesta, terä kulta kuumoksesta, terä kulta, vaski varsi, hopeata ponnen päässä.
On aura hyvän näköinen, ei ole hyvän tapainen: kylän pellot kyntelevi, vainiot vakoelevi.
Se on seppo Ilmarinen ei ihastu tuotakana: auran katkaisi kaheksi, alle ahjonsa ajavi.
Lietsoi tuulet löyhytteli: itä lietsoi, lietsoi länsi, etelä enemmän lietsoi, pohjanen kovin porotti. Lietsoi päivän, lietsoi toisen, lietsoi kohta kolmannenki: tuli tuiski ikkunasta, säkehet ovesta säykkyi, tomu nousi taivahalle, savu pilvihin sakeni.
Se on seppo Ilmarinen päivän kolmannen perästä kallistihe katsomahan ahjonsa alaista puolta: näki sammon syntyväksi, kirjokannen kasvavaksi.
Siitä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, takoa taputtelevi, lyöä lynnähyttelevi. Takoi sammon taitavasti: laitahan on jauhomyllyn, toisehen on suolamyllyn, rahamyllyn kolmantehen.
Siitä jauhoi uusi sampo, kirjokansi kiikutteli, jauhoi purnun puhtehessa: yhen purnun syötäviä, toisen jauhoi myötäviä, kolmannen kotipitoja.
Niin ihastui Pohjan akka; saattoi sitte sammon suuren Pohjolan kivimäkehen, vaaran vaskisen sisähän yheksän lukon ta'aksi. Siihen juuret juuttutteli yheksän sylen syvähän: juuren juurti maaemähän, toisen vesiviertehesen, kolmannen kotimäkehen.
Siitä seppo Ilmarinen tyttöä anelemahan. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Joko nyt minulle neiti, kun sai sampo valmihiksi, kirjokansi kaunihiksi?"
Tuop' on kaunis Pohjan tyttö itse noin sanoiksi virkki: "Kukapa tässä toisna vuonna, kenpä kolmanna kesänä käkiä kukutteleisi, lintusia laulattaisi, jos minä menisin muunne, saisin, marja, muille maille!
"Jos tämä kana katoisi, tämä hanhi hairahtaisi, eksyisi emosen tuoma, punapuola pois menisi, kaikkipa käet katoisi, ilolinnut liikahtaisi tämän kunnahan kukuilta, tämän harjun hartehilta.
"Enkä joua ilmankana, pääse en neitipäiviltäni, noilta töiltä tehtäviltä, kesäisiltä kiirehiltä: marjat on maalla poimimatta, lahen rannat laulamatta, astumattani ahoset, lehot leikin lyömättäni."
Siitä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin jo tuossa ajattelevi, pitkin päätänsä pitävi, miten kulkea kotihin, tulla maille tuttaville pimeästä Pohjolasta, summasta Sariolasta.
Sanoi Pohjolan emäntä: "Ohoh seppo Ilmarinen! Mit' olen pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin? Laatisiko mieli mennä elomaillen entisille?"
Sanoi seppo Ilmarinen: "Sinne mieleni tekisi kotihini kuolemahan, maalleni masenemahan."
Siitä Pohjolan emäntä syötti miehen, juotti miehen, istutti perähän purren melan vaskisen varahan; virkki tuulen tuulemahan, pohjasen puhaltamahan.
Siitä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, matkasi omille maille ylitse meren sinisen. Kulki päivän, kulki toisen; päivälläpä kolmannella jo tuli kotihin seppo, noille syntymäsijoille.
Kysyi vanha Väinämöinen Ilmariselta sepolta: "Veli, seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen! Joko laait uuen sammon, kirjokannen kirjaelit?"
Sanoi seppo Ilmarinen, itse laatia pakisi: "Jopa jauhoi uusi sampo, kirjokansi kiikutteli, jauhoi purnun puhtehessa: yhen purnun syötäviä, toisen jauhoi myötäviä, kolmannen pi'eltäviä."
Yhdestoista runo
Vika on Ahtia sanoa, veitikkätä vieretellä.
Ahti poika Saarelainen, tuo on lieto Lemmin poika, kasvoi koissa korkeassa luona armahan emonsa laajimman lahen perällä, Kaukoniemen kainalossa.
Kaloin siinä Kauko kasvoi, Ahti ahvenin yleni. Tuli mies mitä parahin, puhkesi punaverinen, joka päästänsä pätevi, kohastansa kelpoavi; vaan tuli vähän vialle, tavoiltansa turmiolle: ain' oli naisissa eläjä, yli öitä öitsilöissä, noien impien iloissa, kassapäien karkeloissa.
Kylli oli Saaren neiti, Saaren neiti, Saaren kukka. Kasvoi koissa korkeassa, yleni ylen ehossa, istuen ison majoilla, peräpenkin notkumilla.
Kauan kasvoi, kauas kuului: kaukoa tuli kosijat neien kuuluhun kotihin, kaunoisehen kartanohon.
Kosi Päivä poiallehen: eip' on mennyt Päivälähän Päivän luona paistamahan kesäisillä kiirehillä.
Kosi Kuuhut poiallehen: eip' on mennyt Kuutolahan Kuun luona kumottamahan, kehät ilman kiertämähän.
Kosi Tähti poiallehen: eip' on mennyt Tähtelähän pitkin öitä pilkkimähän talvisilla taivahilla.
Tulevi Virosta sulhot, toiset tuolta Inkereltä: eip' on neiti mennytkänä; itse vasten vastaeli: "Suotta kultanne kuluvi, hopeanne hoikkenevi! En lähe minä Virohon, en lähe, lupoakana, Viron vettä soutamahan, saarellista sauvomahan, syömähän Viron kaloja, Viron lientä lippomahan.
"Enkä lähe Inkerelle, penkerelle, pänkerelle; siell' on nälkä, kaiken nälkä: puun nälkä, pärehen nälkä, ve'en nälkä, vehnän nälkä, rukihisen leivän nälkä."
Tuop' on lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli, lähteäksensä lupasi Saaren kukkoa kosihin, tuota mointa morsianta, kaunokaista kassapäätä.
Emo kielteä käkesi, varoitteli vaimo vanha: "Ellös menkö, poikaseni, parempihin itseäsi! Ei suattane sinua Saaren suurehen sukuhun."
Sanoi lieto Lemminkäinen, virkki kaunis Kaukomieli: "Jos en ole koiltani korea, su'ultani aivan suuri, mie valitsen varrellani, otan muilla muo'oillani."
Aina kieltävi emonsa lähtemästä Lemminkäistä Saaren suurehen sukuhun, laajahan lajiperähän: "Siellä piiat pilkkoavat, naiset nauravat sinua."
Mitä huoli Lemminkäinen! Itse tuon sanoiksi virkki: "Kyllä hää'än naisten naurun, soppityrskyt tyttärien: potkaisen pojan povehen, käsikannon kainalohon; siin' on pää hyvänki pilkan, parahanki parjauksen."
Emo tuon sanoiksi virkki: "Voi poloinen, päiviäni! Nauraisitko Saaren naiset, pitäisit pyhäiset piiat, niin siitä tora tulisi, sota suuri lankeaisi! Saisi kaikki Saaren sulhot, sata miestä miekkoinensa päällesi sinun, poloisen, yksinäisen ympärille."
Mitä huoli Lemminkäinen varoituksista emonsa! Ottavi hyvän orosen, valjasti valion varsan; ajavi karittelevi Saaren kuuluhun kylähän Saaren kukkoa kosihin, Saaren mointa morsianta.
Nauroi naiset Lemminkäistä, piiat pisti pilkkojansa, kun ajoi kummasti kujalle, kamalasti kartanolle: ajoi korjansa kumohon, veräjähän vierähytti.
Siinä lieto Lemminkäinen murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa. Itse tuon sanoiksi virkki: "En ole tuota ennen nähnyt, en ole nähnyt enkä kuullut naisen nauravan minulle, piian pilkkoja suannut."
Mitä huoli Lemminkäinen! Sanan virkkoi, noin nimesi: "Onko saarella sijoa, maata Saaren manterella, minun leikki lyöäkseni, tanner tanhuellakseni Saaren impien iloissa, kassapäien karkeloissa?"
Saaren impyet sanovat, niemen neiet vastoavat: "Onp' on Saarella sijoa, maata Saaren manterella, sinun leikki lyöäksesi, tanner tanhuellaksesi karjalaisna kaskimailla, paimenpoikana palolla: lapset on laihat Saaren mailla, lihavat hevosen varsat."
Mitä huoli Lemminkäinen! Palkkasihe paimeneksi: kävi päivät paimenessa, yöt on impien iloissa, noien neitojen kisoissa, kassapäien karkeloissa.
Sillä lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli, jopa hääti naisen naurun, piätteli piian pilkan. Ei ollut sitä tytärtä, piikoa pyhintäkänä, kuta hän ei kosketellut, jonk' ei vieressä venynyt.
Yksi on impi kaikkinensa Saaren suuressa su'ussa, jok' ei suostu sulhasihin, mielly miehi'in hyvihin: se oli Kyllikki korea, Saaren kukka kaunokainen.
Tuop' on lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli, sa'at saappahat kulutti, sa'at airot poikki souti tuota neittä saaessansa, Kyllikkiä pyytessänsä.
Kyllikki, korea neiti, hänpä tuon sanoiksi virkki: "Mitä, kehno, kierteletki, rannan raukuja, ajelet, täältä tyttöjä kyselet, tinavöitä tieustelet? En mä tästä ennen joua, kuin kiven kuluksi jauhan, pieksän petkelen periksi, huhmaren sukuksi survon.
Oli aikoa vähäisen, kului tuskin puoli kuuta. Jo päivänä muutamana, iltana moniahana neitoset kisaelevi, kaunokaiset karkelevi mannerpuolella saloa kaunihilla kankahalla; Kyllikki ylinnä muita, Saaren kukka kuuluisinna.
Tuli veitikkä verevä, ajoi lieto Lemminkäinen orihillansa omalla, valitulla varsallansa keskelle kisaketoa, kaunokaisten karkeloa; reutoi Kyllikin rekehen, koppoi neien korjahansa, tuon asetti taljallensa, liitti liistehyisillensä.
"Jos ette totelle tuosta, niin teille paha paneikse: laulan sulhonne sotahan, nuoret miehet miekan alle, ettei kuulla kuuna päänä, nähä ilmoisna ikänä kujasilla kulkemassa, ahoilla ajelemassa."
Kyllä Kyllikki valitti, Saaren kukka kuikutteli: "Päästä jo minua poies, laske lasta vallallensa, kotihinsa kulkemahan luoksi itkevän emonsa!
"Jos et laskea luvanne kotihini kulkemahan, viel' on viisi veljeäni, seitsemän setäni lasta jänön jälen polkijaksi, neien pään perilliseksi."
Kun ei pääsnyt kuitenkana, itse itkulle hyräytyi. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Joutenpa, poloinen, synnyin, jouten synnyin, jouten kasvoin, jouten aikani elelin; jo nyt sainki joutavalle, miehelle mitättömälle, suojihin soankävijän, aina tuiman tappelijan!"
Virkki lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Kyllikki, syänkäpyni, minun maire marjueni! Ellös olko milläkänä! En sua pahoin pitäne: sylissäni syöessäni, käsissäni käyessäni, sivullani seistessäni, vieressä venyessäni.
"Mitäpä sinä sureksit, mitä huollen huokaelet? Tuotako sinä sureksit, tuota huollen huokaelet, lehmityyttä, leivätyyttä ja kaiken elon vähyyttä?
"Ellös olko milläkänä! Mont' on lehmeä minulla, monta maion antajata: yks' on suolla Muurikkinen, toinen mäellä Mansikkinen, kolmas Puolukka palolla. Ne on syömättä soreat, katsomatta kaunokaiset; ei ole illoin kytkemistä eikä aamuin laskemista, heinäv
