Veli kulta, veikkoseni, kaunis kasvinkumppalini! Lähe nyt kanssa laulamahan, saa kera sanelemahan yhtehen yhyttyämme, kahta'alta käytyämme! Harvoin yhtehen yhymme, saamme toinen toisihimme näillä raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla.
Lyökämme käsi kätehen, sormet sormien lomahan, lauloaksemme hyviä, parahia pannaksemme, kuulla noien kultaisien, tietä mielitehtoisien, nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa: noita saamia sanoja, virsiä virittämiä vyöltä vanhan Väinämöisen, alta ahjon Ilmarisen, päästä kalvan Kaukomielen, Joukahaisen jousen tiestä, Pohjan peltojen periltä, Kalevalan kankahilta.
Niit' ennen isoni lauloi kirvesvartta vuollessansa; niitä äitini opetti väätessänsä värttinätä, minun lasna lattialla eessä polven pyöriessä, maitopartana pahaisna, piimäsuuna pikkaraisna. Sampo ei puuttunut sanoja eikä Louhi luottehia: vanheni sanoihin sampo, katoi Louhi luottehisin, virsihin Vipunen kuoli, Lemminkäinen leikkilöihin.
Vilu mulle virttä virkkoi, sae saatteli runoja. Virttä toista tuulet toivat, meren aaltoset ajoivat. Linnut liitteli sanoja, puien latvat lausehia.
Ne minä kerälle käärin, sovittelin sommelolle. Kerän pistin kelkkahani, sommelon rekoseheni; ve'in kelkalla kotihin, rekosella riihen luoksi; panin aitan parven päähän vaskisehen vakkasehen.
Viikon on virteni vilussa, kauan kaihossa sijaisnut. Veänkö vilusta virret, lapan laulut pakkasesta, tuon tupahan vakkaseni, rasian rahin nenähän, alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen, aukaisen sanaisen arkun, virsilippahan viritän, kerittelen pään kerältä, suorin solmun sommelolta?
Niin laulan hyvänki virren, kaunihinki kalkuttelen ruoalta rukihiselta, oluelta ohraiselta. Kun ei tuotane olutta, tarittane taarivettä, laulan suulta laihemmalta, vetoselta vierettelen tämän iltamme iloksi, päivän kuulun kunniaksi, vaiko huomenen huviksi, uuen aamun alkeheksi.
Noin kuulin saneltavaksi, tiesin virttä tehtäväksi: yksin meillä yöt tulevat, yksin päivät valkeavat; yksin syntyi Väinämöinen, ilmestyi ikirunoja kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta.
Olipa impi, ilman tyttö, kave luonnotar korea. Piti viikoista pyhyyttä, iän kaiken impeyttä ilman pitkillä pihoilla, tasaisilla tanterilla.
Ikävystyi aikojansa, ouostui elämätänsä, aina yksin ollessansa, impenä eläessänsä ilman pitkillä pihoilla, avaroilla autioilla.
Jop' on astuiksen alemma, laskeusi lainehille, meren selvälle selälle, ulapalle aukealle. Tuli suuri tuulen puuska, iästä vihainen ilma; meren kuohuille kohotti, lainehille laikahutti.
Tuuli neittä tuuitteli, aalto impeä ajeli ympäri selän sinisen, lakkipäien lainehien: tuuli tuuli kohtuiseksi, meri paksuksi panevi.
Kantoi kohtua kovoa, vatsantäyttä vaikeata vuotta seitsemän satoa, yheksän yrön ikeä; eikä synny syntyminen, luovu luomatoin sikiö.
Vieri impi veen emona. Uipi iät, uipi lännet, uipi luotehet, etelät, uipi kaikki ilman rannat tuskissa tulisen synnyn, vatsanvaivoissa kovissa; eikä synny syntyminen, luovu luomatoin sikiö.
Itkeä hyryttelevi; sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi poloinen, päiviäni, lapsi kurja, kulkuani! Jo olen joutunut johonki: iäkseni ilman alle, tuulen tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi näillä väljillä vesillä, lake'illa lainehilla!
"Parempi olisi ollut ilman impenä eleä, kuin on nyt tätä nykyä vierähellä veen emona: vilu tääll' on ollakseni, vaiva värjätelläkseni, aalloissa asuakseni, veessä vierielläkseni.
"Oi Ukko, ylijumala, ilman kaiken kannattaja! Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa! Päästä piika pintehestä, vaimo vatsanvääntehestä! Käy pian, välehen jou'u, välehemmin tarvitahan!"
Kului aikoa vähäisen, pirahteli pikkaraisen. Tuli sotka, suora lintu; lenteä lekuttelevi etsien pesän sijoa, asuinmaata arvaellen.
Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan. Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi: munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi; yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan; mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle, mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi.
Ajat eellehen menevät, vuoet tuota tuonnemmaksi uuen päivän paistaessa, uuen kuun kumottaessa. Aina uipi veen emonen, veen emonen, ilman impi, noilla vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla, eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä.
Jo vuonna yheksäntenä, kymmenentenä kesänä nosti päätänsä merestä, kohottavi kokkoansa. Alkoi luoa luomiansa, saautella saamiansa selvällä meren selällä, ulapalla aukealla.
Kussa kättä käännähytti, siihen niemet siivoeli; kussa pohjasi jalalla, kalahauat kaivaeli; kussa ilman kuplistihe, siihen syöverit syventi.
Kylin maahan kääntelihe: siihen sai sileät rannat; jaloin maahan kääntelihe: siihen loi lohiapajat; pä'in päätyi maata vasten: siihen laitteli lahelmat.
Ui siitä ulomma maasta, seisattelihe selälle: luopi luotoja merehen, kasvatti salakaria laivan laskemasijaksi, merimiesten pään menoksi.
Jo oli saaret siivottuna, luotu luotoset merehen, ilman pielet pistettynä, maat ja manteret sanottu, kirjattu kivihin kirjat, veetty viivat kallioihin. Viel' ei synny Väinämöinen, ilmau ikirunoja.
Vaka vanha Väinämöinen kulki äitinsä kohussa kolmekymmentä keseä, yhen verran talviaki, noilla vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla.
Arvelee, ajattelevi, miten olla, kuin eleä pimeässä piilossansa, asunnossa ahtahassa, kuss' ei konsa kuuta nähnyt eikä päiveä havainnut.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Kuu, keritä, päivyt, päästä, otava, yhä opeta miestä ouoilta ovilta, veräjiltä vierahilta, näiltä pieniltä pesiltä, asunnoilta ahtahilta! Saata maalle matkamiestä, ilmoillen inehmon lasta, kuuta taivon katsomahan, päiveä ihoamahan, otavaista oppimahan, tähtiä tähyämähän!"
Kun ei kuu kerittänynnä eikä päivyt päästänynnä, ouosteli aikojansa, tuskastui elämätänsä: liikahutti linnan portin sormella nimettömällä, lukon luisen luikahutti vasemmalla varpahalla; tuli kynsin kynnykseltä, polvin porstuan ovelta.
Siitä suistui suin merehen, käsin kääntyi lainehesen; jääpi mies meren varahan, uros aaltojen sekahan.
Virui siellä viisi vuotta, sekä viisi jotta kuusi, vuotta seitsemän, kaheksan. Seisottui selälle viimein, niemelle nimettömälle, manterelle puuttomalle.
Polvin maasta ponnistihe, käsivarsin käännältihe. Nousi kuuta katsomahan, päiveä ihoamahan, otavaista oppimahan, tähtiä tähyämähän.
Se oli synty Väinämöisen, rotu rohkean runojan kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta.
Toinen runo
Nousi siitä Väinämöinen jalan kahen kankahalle saarehen selällisehen, manterehen puuttomahan.
Viipyi siitä vuotta monta, aina eellehen eleli saaressa sanattomassa, manteressa puuttomassa.
Arvelee, ajattelevi, pitkin päätänsä pitävi: kenpä maita kylvämähän, toukoja tihittämähän?
Pellervoinen, pellon poika, Sampsa poika pikkarainen, sep' on maita kylvämähän, toukoja tihittämähän!
Läksi puut ylenemähän, vesat nuoret nousemahan. Kasvoi kuuset kukkalatvat, lautui lakkapäät petäjät. Nousi koivupuut noroilla, lepät mailla leyhke'illä, tuomet mailla tuorehilla, katajat karuilla mailla, katajahan kaunis marja, tuomehen hyvä he'elmä.
Vaka vanha Väinämöinen kävi tuota katsomahan Sampsan siemenen aloa, Pellervoisen kylvämiä. Näki puut ylenneheksi, vesat nuoret nousneheksi; yks' on tammi taimimatta, juurtumatta puu Jumalan.
Heitti herjan valloillensa, olevillen onnillensa; vuotti vielä yötä kolme, saman verran päiviäki.
Kävi siitä katsomahan viikon päästä viimeistäki: ei ole tammi kasvanunna, juurtununna puu Jumalan.
Niin näkevi neljä neittä, viisi veen on morsianta. Ne oli nurmen niitännässä, kastekorren katkonnassa nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen; mink' on niitti, sen haravoi, kaikki karhille veteli.
Tulipa merestä Tursas, uros aalloista yleni. Tunki heinäset tulehen, ilmivalkean väkehen; ne kaikki poroksi poltti, kypeniksi kyyetteli.
Tuli tuhkia läjänen, koko kuivia poroja. Saip' on siihen lemmen lehti, lemmen lehti, tammen terho, josta kasvoi kaunis taimi, yleni vihanta virpi; nousi maasta mansikkaisna, kasvoi kaksihaarukkaisna.
Silloin vanha Väinämöinen arvelee, ajattelevi: oisko tammen taittajata, puun sorean sortajata? Ikävä inehmon olla, kamala kalojen uia ilman päivän paistamatta, kuuhuen kumottamatta.
Ei ole sitä urosta eikä miestä urheata, joka taisi tammen kaata, satalatvan langettoa.
Siitä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Kave äiti, kantajani, luonnotar, ylentäjäni! Laitapa ve'en väkeä veessä on väkeä paljo tämä tammi taittamahan, puu paha hävittämähän eestä päivän paistavaisen, tieltä kuun kumottavaisen!"
Nousipa merestä miesi, uros aallosta yleni. Ei tuo ollut suuren suuri eikä aivan pienen pieni: miehen peukalon pituinen, vaimon vaaksan korkeuinen.
Vaka vanha Väinämöinen arvelee, ajattelevi: on miesi näkemiänsä, uros silmänluontiansa, pystyn peukalon pituinen, härän kynnen korkunainen!
Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Mi sinä olet miehiäsi, ku, kurja, urohiasi? Vähän kuollutta parempi, katonutta kaunihimpi!"
Sanoi pikku mies merestä, uros aallon vastaeli: "Olen mie mokoma miesi, uros pieni, veen väkeä. Tulin tammen taittamahan, puun murskan murentamahan."
Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Ei liene sinua luotu, eipä luotu eikä suotu ison tammen taittajaksi, puun kamalan kaatajaksi."
Sai toki sanoneheksi; katsahtavi vielä kerran: näki miehen muuttunehen, uuistunehen urohon! Jalka maassa teutaroivi, päähyt pilviä pitävi; parta on eessä polven päällä, hivus kannoilla takana; syltä oli silmien välitse, syltä housut lahkehesta, puoltatoista polven päästä, kahta kaation rajasta.
Hivelevi kirvestänsä, tahkaisi tasatereä kuutehen kovasimehen, seitsemähän sieran päähän.
Astua lykyttelevi, käyä kulleroittelevi lave'illa lahkehilla, leve'illä liehuimilla. Astui kerran keikahutti hienoiselle hietikolle, astui toisen torkahutti maalle maksankarvaiselle, kolmannenki koikahutti juurelle tulisen tammen.
Iski puuta kirvehellä, tarpaisi tasaterällä. Iski kerran, iski toisen, kohta kolmannen yritti; tuli tuiski kirvehestä, panu tammesta pakeni: tahtoi tammi kallistua, lysmyä rutimoraita.
Niin kerralla kolmannella jopa taisi tammen kaata, ruhtoa rutimoraian, satalatvan lasketella. Tyven työnnytti itähän, latvan laski luotehesen, lehvät suurehen suvehen, oksat puolin pohjosehen.
Kenpä siitä oksan otti, se otti ikuisen onnen; kenpä siitä latvan taittoi, se taittoi ikuisen taian; kenpä lehvän leikkaeli, se leikkoi ikuisen lemmen. Mi oli lastuja pirannut, pälähellyt pälkäreitä selvälle meren selälle, lake'ille lainehille, noita tuuli tuuitteli, meren läikkä läikytteli venosina veen selällä, laivasina lainehilla.
Kantoi tuuli Pohjolahan. Pohjan piika pikkarainen huntujahan huuhtelevi, virutteli vaattehia rannalla vesikivellä pitkän niemyen nenässä.
Näki lastun lainehilla; tuon kokosi konttihinsa, kantoi kontilla kotihin, pitkäkielellä piha'an, tehä noian nuoliansa, ampujan asehiansa.
Kun oli tammi taittununna, kaatununna puu katala, pääsi päivät paistamahan, pääsi kuut kumottamahan, pilvet pitkin juoksemahan, taivon kaaret kaartamahan nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen.
Siit' alkoi salot silota, metsät mielin kasvaella, lehtipuuhun, ruohomaahan, linnut puuhun laulamahan, rastahat iloitsemahan, käki päällä kukkumahan.
Kasvoi maahan marjanvarret, kukat kultaiset keolle; ruohot kasvoi kaikenlaiset, monenmuotoiset sikesi. Ohra on yksin nousematta, touko kallis kasvamatta.
Siitä vanha Väinämöinen astuvi, ajattelevi rannalla selän sinisen, ve'en vankan vieremillä. Löyti kuusia jyviä, seitsemiä siemeniä rannalta merelliseltä, hienoiselta hietiköltä; kätki nää'än nahkasehen, koipehen kesäoravan.
Läksi maata kylvämähän, siementä sirottamahan vierehen Kalevan kaivon, Osmon pellon penkerehen.
Tirskuipa tiainen puusta: "Eipä nouse Osmon ohra, ei kasva Kalevan kaura ilman maan alistamatta, ilman kasken kaatamatta, tuon tulella polttamatta."
Vaka vanha Väinämöinen teetti kirvehen terävän. Siitä kaatoi kasken suuren, mahottoman maan alisti. Kaikki sorti puut soreat; yhen jätti koivahaisen lintujen leposijaksi, käkösen kukuntapuuksi.
Lenti kokko halki taivon, lintunen ylitse ilman. Tuli tuota katsomahan: "Miksipä on tuo jätetty koivahainen kaatamatta, puu sorea sortamatta?"
Sanoi vanha Väinämöinen: "Siksipä on tuo jätetty: lintujen lepeämiksi, kokon ilman istumiksi."
Sanoi kokko, ilman lintu: "Hyvinpä sinäki laait: heitit koivun kasvamahan, puun sorean seisomahan linnuille lepeämiksi, itselleni istumiksi."
Tulta iski ilman lintu, valahutti valkeaista. Pohjaistuuli kasken poltti, koillinen kovin porotti: poltti kaikki puut poroksi, kypeniksi kyyetteli.
Siitä vanha Väinämöinen otti kuusia jyviä, seitsemiä siemeniä yhen nää'än nahkasesta, koivesta kesäoravan, kesäkärpän kämmenestä.
Läksi maata kylvämähän, siementä sirottamahan. Itse tuon sanoiksi virkki: "Minä kylvän kyyhättelen Luojan sormien lomitse, käen kautta kaikkivallan tälle maalle kasvavalle, ahollen ylenevälle.
"Akka manteren-alainen, mannun eukko, maan emäntä! Pane nyt turve tunkemahan, maa väkevä vääntämähän! Eip' on maa väkeä puutu sinä ilmoisna ikänä, kun lie armo antajista, lupa luonnon tyttäristä.
Tuo Ukko, ylijumala, taatto taivon valtiainen, piti pilvissä keräjät, sekehissä neuvot selvät. Iätti iästä pilven, nosti longan luotehesta, toisen lännestä lähetti, etelästä ennätteli; syrjin yhtehen sysäsi, lomituksin loukahutti. Vihmoi vettä taivosesta, mettä pilvistä pirotti orahille kasvaville, touoille tohiseville. Nousipa oras okinen, kannonkarvainen yleni maasta pellon pehmeästä, Väinämöisen raatamasta.
Jopa tuosta toisna päänä, kahen, kolmen yön perästä, viikon päästä viimeistäki vaka vanha Väinämöinen kävi tuota katsomahan kyntöänsä, kylvöänsä, varsin vaivansa näköä: kasvoi ohra mieltä myöten, tähkät kuuella taholla, korret kolmisolmuisena.
Siinä vanha Väinämöinen katseleikse, käänteleikse. Niin tuli kevätkäkönen, näki koivun kasvavaksi: "Miksipä on tuo jätetty koivahainen kaatamatta?"
Sanoi vanha Väinämöinen: "Siksipä on tuo jätetty koivahainen kasvamahan: sinulle kukuntapuuksi. Siinä kukkuos, käkönen, helkyttele, hietarinta, hoiloa, hopearinta, tinarinta, riukuttele! Kuku illoin, kuku aamuin, kerran keskipäivälläki, ihanoiksi ilmojani, mieluisiksi metsiäni, rahaisiksi rantojani, viljaisiksi vieriäni!"
Lauloi päivät pääksytysten, yhytysten yöt saneli muinaisia muisteloita, noita syntyjä syviä, joit' ei laula kaikki lapset, ymmärrä yhet urohot tällä inhalla iällä, katovalla kannikalla.
Kauas kuuluvi sanoma, ulos viestit vierähtävät Väinämöisen laulannasta, urohon osoannasta. Viestit vierähti suvehen, sai sanomat Pohjolahan.
Olipa nuori Joukahainen, laiha poika lappalainen. Se kävi kylässä kerran; kuuli kummia sanoja, lauluja laeltavaksi, parempia pantavaksi noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla, kuin mitä itseki tiesi, oli oppinut isolta.
Tuo tuosta kovin pahastui, kaiken aikansa kaehti Väinämöistä laulajaksi paremmaksi itseänsä. Jo tuli emonsa luoksi, luoksi valtavanhempansa. Lähteäksensä käkesi, tullaksensa toivotteli noille Väinölän tuville kera Väinön voitteloille.
Iso kielti poikoansa, iso kielti, emo epäsi lähtemästä Väinölähän kera Väinön voitteloille: "Siellä silma lauletahan, lauletahan, lausitahan suin lumehen, päin vitihin, kourin ilmahan kovahan, käsin kääntymättömäksi, jaloin liikkumattomaksi."
Sanoi nuori Joukahainen: "Hyväpä isoni tieto, emoni sitäi parempi, oma tietoni ylinnä. Jos tahon tasalle panna, miesten verroille vetäitä, itse laulan laulajani, sanelen sanelijani: laulan laulajan parahan pahimmaksi laulajaksi, jalkahan kiviset kengät, puksut puiset lantehille, kiviriipan rinnan päälle, kiviharkon hartioille, kivihintahat kätehen, päähän paatisen kypärän."
Siitä läksi, ei totellut. Otti ruunansa omansa, jonka turpa tulta iski, säkeniä säärivarret; valjasti tulisen ruunan korjan kultaisen etehen. Itse istuvi rekehen, kohennaikse korjahansa, iski virkkua vitsalla, heitti helmiruoskasella. Läksi virkku vieremähän, hevonen helettämähän.
Ajoa suhuttelevi. Ajoi päivän, ajoi toisen, ajoi kohta kolmannenki. Jo päivänä kolmantena päätyi Väinölän ahoille, Kalevalan kankahille.
Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, oli teittensä ajaja, matkojensa mittelijä noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla.
Tuli nuori Joukahainen, ajoi tiellä vastatusten: tarttui aisa aisan päähän, rahe rahkehen takistui, länget puuttui länkilöihin, vemmel vempelen nenähän.
Siitä siinä seisotahan, seisotahan, mietitähän... vesi vuoti vempelestä, usva aisoista usisi.
Kysyi vanha Väinämöinen: "Kuit' olet sinä sukua, kun tulit tuhmasti etehen, vastahan varattomasti? Säret länget länkäpuiset, vesapuiset vempelehet, korjani pilastehiksi, rämäksi re'en retukan!"
Silloin nuori Joukahainen sanan virkkoi, noin nimesi: "Mie olen nuori Joukahainen. Vaan sano oma sukusi: kuit' olet sinä sukua, kuta, kurja, joukkioa?"
Vaka vanha Väinämöinen jo tuossa nimittelihe. Sai siitä sanoneheksi: "Kun liet nuori Joukahainen, veäite syrjähän vähäisen! Sie olet nuorempi minua."
Silloin nuori Joukahainen sanan virkkoi, noin nimesi: "Vähä on miehen nuoruuesta, nuoruuesta, vanhuuesta!
Kumpi on tieolta parempi, muistannalta mahtavampi, sep' on tiellä seisokahan, toinen tieltä siirtykähän. Lienet vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen, ruvetkamme laulamahan, saakamme sanelemahan, mies on miestä oppimahan, toinen toista voittamahan!"
Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Mitäpä minusta onpi laulajaksi, taitajaksi! Ain' olen aikani elellyt näillä yksillä ahoilla, kotipellon pientarilla kuunnellut kotikäkeä. Vaan kuitenki kaikitenki sano korvin kuullakseni: mitä sie enintä tieät, yli muien ymmärtelet?"
Sanoi nuori Joukahainen: "Tieänpä minä jotaki! Sen on tieän selvällehen, tajuelen tarkoillehen: reppänä on liki lakea, liki lieska kiukoata.
"Hyvä on hylkehen eleä, ve'en koiran viehkuroia: luotansa lohia syöpi, sivultansa siikasia.
"Kun ei tuosta kyllin liene, vielä tieän muunki tieon, arvoan yhen asian: pohjola porolla kynti, etelä emähevolla, takalappi tarvahalla. Tieän puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla: pitkät on puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla.
"Kolme on koskea kovoa, kolme järveä jaloa, kolme vuorta korkeata tämän ilman kannen alla: Hämehess' on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa; ei ole Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran."
Sanoi vanha Väinämöinen: "Lapsen tieto, naisen muisti, ei ole partasuun urohon eikä miehen naisekkahan! Sano syntyjä syviä, asioita ainoisia!"
Se on nuori Joukahainen sanan virkkoi, noin nimesi: "Tieän mä tiaisen synnyn, tieän linnuksi tiaisen, kyyn viherän käärmeheksi, kiiskisen ve'en kalaksi. Rauan tieän raukeaksi, mustan mullan muikeaksi, varin veen on vaikeaksi, tulen polttaman pahaksi.
"Vesi on vanhin voitehista, kosken kuohu katsehista, itse Luoja loitsijoista, Jumala parantajista.
"Vuoresta on vetosen synty, tulen synty taivosesta, alku rauan ruostehesta, vasken kanta kalliosta.
"Mätäs on märkä maita vanhin, paju puita ensimmäinen, hongan juuri huonehia, paatonen patarania."
Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Muistatko mitä enemmin, vain jo loppuivat lorusi?"
Sanoi nuori Joukahainen: "Muistan vieläki vähäisen! Muistanpa ajan mokoman, kun olin merta kyntämässä, meren kolkot kuokkimassa, kalahauat kaivamassa, syänveet syventämässä, lampiveet on laskemassa, mäet mylleröittämässä, louhet luomassa kokohon.
"Viel' olin miesnä kuuentena, seitsemäntenä urosna tätä maata saataessa, ilmoa suettaessa, ilman pieltä pistämässä, taivon kaarta kantamassa, kuuhutta kulettamassa, aurinkoa auttamassa, otavaa ojentamassa, taivoa tähittämässä."
Sanoi vanha Väinämöinen: "Sen varsin valehtelitki! Ei sinua silloin nähty, kun on merta kynnettihin, meren kolkot kuokittihin, kalahauat kaivettihin, syänveet syvennettihin, lampiveet on laskettihin, mäet mylleröitettihin, louhet luotihin kokohon.
"Eikä lie sinua nähty, ei lie nähty eikä kuultu tätä maata saataessa, ilmoa suettaessa, ilman pieltä pistettäissä, taivon kaarta kannettaissa, kuuhutta kuletettaissa, aurinkoa autettaissa, otavaa ojennettaissa, taivoa tähitettäissä."
Se on nuori Joukahainen tuosta tuon sanoiksi virkki: "Kun ei lie minulla mieltä, kysyn mieltä miekaltani. Oi on vanha Väinämöinen, laulaja laveasuinen! Lähe miekan mittelöhön, käypä kalvan katselohon!"
Sanoi vanha Väinämöinen: "En noita pahoin pelänne miekkojasi, mieliäsi, tuuriasi, tuumiasi. Vaan kuitenki kaikitenki lähe en miekan mittelöhön sinun kanssasi, katala, kerallasi, kehno raukka."
Siinä nuori Joukahainen murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa. Itse tuon sanoiksi virkki: "Ken ei käy miekan mittelöhön, lähe ei kalvan katselohon, sen minä siaksi laulan, alakärsäksi asetan. Panen semmoiset urohot sen sikäli, tuon täkäli, sorran sontatunkiohon, läävän nurkkahan nutistan."
Siitä suuttui Väinämöinen, siitä suuttui ja häpesi. Itse loihe laulamahan, sai itse sanelemahan: ei ole laulut lasten laulut, lasten laulut, naisten naurut, ne on partasuun urohon, joit' ei laula kaikki lapset eikä pojat puoletkana, kolmannetkana kosijat tällä inhalla iällä, katovalla kannikalla.
Lauloi vanha Väinämöinen: järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli, kalliot kaheksi lenti, kivet rannoilla rakoili.
Lauloi nuoren Joukahaisen: vesat lauloi vempelehen, pajupehkon länkilöihin, raiat rahkehen nenähän. Lauloi korjan kultalaian: lauloi lampihin haoiksi; lauloi ruoskan helmiletkun meren rantaruokosiksi; lauloi laukkipään hevosen kosken rannalle kiviksi.
Lauloi miekan kultakahvan salamoiksi taivahalle, siitä jousen kirjavarren kaariksi vesien päälle, siitä nuolensa sulitut havukoiksi kiitäviksi, siitä koiran koukkuleuan, sen on maahan maakiviksi.
Lakin lauloi miehen päästä pilven pystypää kokaksi; lauloi kintahat käestä umpilammin lumpehiksi, siitä haljakan sinisen hattaroiksi taivahalle, vyöltä ussakan utuisen halki taivahan tähiksi.
Itsen lauloi Joukahaisen: lauloi suohon suonivöistä, niittyhyn nivuslihoista, kankahasen kainaloista.
Jo nyt nuori Joukahainen jopa tiesi jotta tunsi: tiesi tielle tullehensa, matkallen osannehensa voittelohon, laulelohon kera vanhan Väinämöisen.
Jaksoitteli jalkoansa: eipä jaksa jalka nousta; toki toistakin yritti: siin' oli kivinen kenkä.
Siitä nuoren Joukahaisen jopa tuskaksi tulevi, läylemmäksi lankeavi. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi on viisas Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen! Pyörrytä pyhät sanasi, peräytä lausehesi! Päästä tästä pälkähästä, tästä seikasta selitä! Panenpa parahan makson, annan lunnahat lujimmat."
Sanoi vanha Väinämöinen: "Niin mitä minullen annat, jos pyörrän pyhät sanani, peräytän lauseheni, päästän siitä pälkähästä, siitä seikasta selitän?"
Sanoi nuori Joukahainen: "Onp' on mulla kaarta kaksi, jousta kaksi kaunokaista; yks' on lyömähän riveä, toinen tarkka ammunnalle. Ota niistä jompikumpi!"
Sanoi vanha Väinämöinen: "Huoli en, hurja, jousistasi, en, katala, kaaristasi! On noita itselläniki joka seinä seisoteltu, joka vaarnanen varottu: miehittä metsässä käyvät, urohitta ulkotöillä." Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi siitäki syvemmä.
Sanoi nuori Joukahainen: "Onp' on mulla purtta kaksi, kaksi kaunoista venoa; yks' on kiistassa kepeä, toinen paljo kannattava. Ota niistä jompikumpi!"
Sanoi vanha Väinämöinen: "Enp' on huoli pursistasi, venehistäsi valita! On noita itselläniki joka tela tempaeltu, joka lahtema laottu, mikä tuulella tukeva, mikä vastasään menijä." Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi siitäki syvemmä.
Sanoi nuori Joukahainen: "On mulla oritta kaksi, kaksi kaunoista hepoa; yks' on juoksulle jalompi, toinen raisu rahkehille. Ota niistä jompikumpi!"
Sanoi vanha Väinämöinen: "En huoli hevosiasi, sure en sukkajalkojasi! On noita itselläniki joka soimi solmieltu, joka tanhua taluttu: vesi selvä selkäluilla, rasvalampi lautasilla." Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi siitäki syvemmä.
Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on vanha Väinämöinen! Pyörrytä pyhät sanasi, peräytä lausehesi! Annan kultia kypärin, hope'ita huovan täyen, isoni soasta saamat, taluttamat tappelosta."
Sanoi vanha Väinämöinen: "En huoli hope'itasi, kysy en, kurja, kultiasi! On noita itselläniki joka aitta ahtaeltu, joka vakkanen varottu: ne on kullat kuun-ikuiset, päivän-polviset hopeat." Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi siitäki syvemmä.
Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on vanha Väinämöinen! Päästä tästä pälkähästä, tästä seikasta selitä! Annan aumani kotoiset, heitän hietapeltoseni oman pääni päästimeksi, itseni lunastimeksi."
Sanoi vanha Väinämöinen: "En halaja aumojasi, herjä, hietapeltojasi! On noita itselläniki, peltoja joka perällä, aumoja joka aholla. Omat on paremmat pellot, omat aumat armahammat." Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi ainakin alemma.
Siitä nuori Joukahainen toki viimein tuskastui, kun oli leuan liettehessä, parran paikassa pahassa, suun on suossa, sammalissa, hampahin haon perässä.
Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on viisas Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen! Laula jo laulusi takaisin, heitä vielä heikko henki, laske täältä pois minua! Virta jo jalkoa vetävi, hiekka silmiä hiovi.
"Kun pyörrät pyhät sanasi, luovuttelet luottehesi, annan Aino siskoseni, lainoan emoni lapsen sulle pirtin pyyhkijäksi, lattian lakaisijaksi, hulikkojen huuhtojaksi, vaippojen viruttajaksi, kutojaksi kultavaipan, mesileivän leipojaksi."
Siitä vanha Väinämöinen ihastui ikihyväksi, kun sai neion Joukahaisen vanhan päivänsä varaksi.
Istuiksen ilokivelle, laulupaaelle paneikse. Lauloi kotvan, lauloi toisen, lauloi kotvan kolmannenki: pyörti pois pyhät sanansa, perin laski lausehensa.
Pääsi nuori Joukahainen, pääsi leuan liettehestä, parran paikasta pahasta, hevonen kosken kivestä, reki rannalta haosta, ruoska rannan ruokosesta.
Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on maammo, kantajani! Jo on syytä syntynynnä, taikoja tapahtununna, syytä kyllin itkeäni, taikoja nureksiani! Tuot' itken tämän ikäni, puhki polveni murehin: annoin Aino siskoseni, lupasin emoni lapsen Väinämöiselle varaksi, laulajalle puolisoksi, turvaksi tutisevalle, suojaksi sopenkululle."
Emo kahta kämmentänsä hykersi molempiansa; sanan virkkoi, noin nimesi: "Elä itke, poikueni! Ei ole itkettäviä, suuresti surettavia: tuota toivoin tuon ikäni, puhki polveni halasin sukuhuni suurta miestä, rotuhuni rohkeata, vävykseni Väinämöistä, laulajata langokseni."
Sisar nuoren Joukahaisen itse itkullen apeutui. Itki päivän, itki toisen poikkipuolin portahalla; itki suuresta surusta, apeasta miel'alasta.
Sai emo sanelemahan: "Mitä itket, Ainoseni, kun olet saava suuren sulhon, miehen korkean kotihin ikkunoillen istujaksi, lautsoille lavertajaksi?"
Tuon tytär sanoiksi virkki: "Oi emoni, kantajani! Itkenpä minä jotaki: itken kassan kauneutta, tukan nuoren tuuheutta, hivuksien hienoutta, jos ne piennä peitetähän, katetahan kasvavana.
"Tuotapa ikäni itken, tuota päivän armautta, suloutta kuun komean, ihanuutta ilman kaiken, jos oisi nuorna jättäminen, lapsena unohtaminen veikon veistotanterille, ison ikkunan aloille."
Sanovi emo tytölle, lausui vanhin lapsellensa: "Mene, huima, huolinesi, epäkelpo, itkuinesi! Ei ole syytä synkistyä, aihetta apeutua. Paistavi Jumalan päivä muuallaki maailmassa, ei isosi ikkunoilla, veikkosi veräjän suulla. Myös on marjoja mäellä, ahomailla mansikoita poimia sinun poloisen ilmassa etempänäki, ei aina ison ahoilla, veikon viertokankahilla."
Jo astui kohin kotia, lepikköä leuhautti. Tuli vanha Väinämöinen; näki neitosen lehossa, hienohelman heinikössä. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Eläpä muille, neiti nuori, kuin minulle, neiti nuori, kanna kaulanhelmilöitä, rinnanristiä rakenna, pane päätä palmikolle, sio silkillä hivusta!"
Neiti tuon sanoiksi virkki: "En sinulle enkä muille kanna rinnanristilöitä, päätä silkillä sitaise. Huoli on haahen haljakoista, vehnän viploista valita; asun kaioissa sovissa, kasvan leivän kannikoissa tykönä hyvän isoni, kanssa armahan emoni."
Riisti ristin rinnaltansa, sormukset on sormestansa, helmet kaulasta karisti, punalangat päänsä päältä, jätti maalle maan hyviksi, lehtohon lehon hyviksi. Meni itkien kotihin, kallotellen kartanolle.
Iso istui ikkunalla, kirvesvartta kirjoavi: "Mitä itket, tyttö raukka, tyttö raukka, neito nuori?"
"Onpa syytä itkeäni, vaivoja valittoani! Sitä itken, taattoseni, sitä itken ja valitan: kirpoi risti rinnaltani, kaune vyöstäni karisi, rinnalta hopearisti, vaskilangat vyöni päästä."
"Onpa syytä itkeäni, vaivoja valittoani! Sitä itken, veikko rukka, sitä itken ja valitan: kirpoi sormus sormestani, helmet kaulasta katosi, kullansormus sormestani, kaulasta hopeahelmet."
"Oi on maammo, kantajani, oi emo, imettäjäni! Onp' on syitä synke'itä, apeita ani pahoja! Sitä itken, äiti rukka, sitä, maammoni, valitan: läksin luutoa lehosta, vastanpäitä varvikosta. Taitoin vastan taatolleni, toisen taitoin maammolleni, kokoelin kolmannenki verevälle veijolleni. Aloin astua kotihin; astuinpa läpi ahosta: Osmoinen orosta virkkoi, Kalevainen kaskesmaalta: 'Eläpä muille, neiti rukka, kuin minulle, neiti rukka, kanna kaulanhelmilöitä, rinnanristiä rakenna, pane päätä palmikolle, sio silkillä hivusta!'
"Riistin ristin rinnaltani, helmet kaulasta karistin, sinilangat silmiltäni, punalangat pääni päältä, heitin maalle maan hyviksi, lehtohon lehon hyviksi. Itse tuon sanoiksi virkin: 'En sinulle enkä muille kanna rinnanristiäni, päätä silkillä sitaise. Huoli en haahen haljakoista, vehnän viploista valita; asun kaioissa sovissa, kasvan leivän kannikoissa tykönä hyvän isoni, kanssa armahan emoni.'"
Emo tuon sanoiksi virkki, lausui vanhin lapsellensa: "Elä itke, tyttäreni, nuorna saamani, nureksi! Syö vuosi suloa voita: tulet muita vuolahampi; toinen syö sianlihoa: tulet muita sirkeämpi; kolmas kuorekokkaroita: tulet muita kaunihimpi. Astu aittahan mäelle aukaise parahin aitta!
Siell' on arkku arkun päällä, lipas lippahan lomassa. Aukaise parahin arkku, kansi kirjo kimmahuta: siin' on kuusi kultavyötä, seitsemän sinihamoista. Ne on Kuuttaren kutomat, Päivättären päättelemät.
"Minä luoksi luontelime, likelle lähentelime. Aloinpa anella noita, itse virkin ja sanelin: 'Anna, Kuutar, kultiasi, Päivätär, hope'itasi tälle tyhjälle tytölle, lapsellen anelijalle!'
"Antoi Kuutar kultiansa, Päivätär hope'itansa. Minä kullat kulmilleni, päälleni hyvät hopeat! Tulin kukkana kotihin, ilona ison pihoille.
"Kannoin päivän, kannoin toisen. Jo päivänä kolmantena riisuin kullat kulmiltani, päältäni hyvät hopeat, vein ne aittahan mäelle, panin arkun kannen alle: siit' on asti siellä ollut ajan kaiken katsomatta.
"Sio nyt silkit silmillesi, kullat kulmille kohota, kaulahan heleät helmet, kullanristit rinnoillesi! Pane paita palttinainen, liitä liinan-aivinainen, Hame verkainen vetäise, senp' on päälle silkkivyöhyt, sukat sulkkuiset koreat, kautokengät kaunokaiset! Pääsi kääri palmikolle, silkkinauhoilla sitaise, sormet kullansormuksihin, käet kullankäärylöihin!
"Niin tulet tupahan tuolta, astut aitasta sisälle sukukuntasi suloksi, koko heimon hempeäksi: kulet kukkana kujilla, vaapukkaisena vaellat, ehompana entistäsi, parempana muinaistasi."
Sen emo sanoiksi virkki, senp' on lausui lapsellensa. Ei tytär totellut tuota, ei kuullut emon sanoja; meni itkien pihalle, kaihoellen kartanolle. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Miten on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus? Niinp' on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus, kuin on vellova vetonen eli aalto altahassa. Mitenpä poloisten mieli, kuten allien ajatus? Niinpä on poloisten mieli, niinpä allien ajatus, kuin on hanki harjun alla, vesi kaivossa syvässä.
"Usein nyt minun utuisen, use'in, utuisen lapsen, mieli kulkevi kulossa, vesakoissa viehkuroivi, nurmessa nuhaelevi, pensahassa piehtaroivi; mieli ei tervoa parempi, syän ei syttä valkeampi.
"Parempi minun olisi, parempi olisi ollut syntymättä, kasvamatta, suureksi sukeumatta näille päiville pahoille, ilmoille ilottomille. Oisin kuollut kuusiöisnä, kaonnut kaheksanöisnä, oisi en paljoa pitänyt: vaaksan palttinapaloa, pikkaraisen pientaretta, emon itkua vähäisen, ison vieläki vähemmän, veikon ei väheäkänä."
"Sitä itken, impi rukka, kaiken aikani valitan, kun annoit minun poloisen, oman lapsesi lupasit, käskit vanhalle varaksi, ikäpuolelle iloksi, turvaksi tutisevalle, suojaksi sopenkululle. Oisit ennen käskenynnä alle aaltojen syvien sisareksi siikasille, veikoksi ve'en kaloille! Parempi meressä olla, alla aaltojen asua sisarena siikasilla, veikkona ve'en kaloilla, kuin on vanhalla varana, turvana tutisijalla, sukkahansa suistujalla, karahkahan kaatujalla."
Siitä astui aittamäelle, astui aittahan sisälle. Aukaisi parahan arkun, kannen kirjo kimmahutti: löysi kuusi kultavyötä, seitsemän sinihametta; ne on päällensä pukevi, varrellensa valmistavi. Pani kullat kulmillensa, hopeat hivuksillensa, sinisilkit silmillensä, punalangat päänsä päälle.
Läksi siitä astumahan ahon poikki, toisen pitkin; vieri soita, vieri maita, vieri synkkiä saloja. Itse lauloi mennessänsä, virkkoi vieriellessänsä: "Syäntäni tuimelevi, päätäni kivistelevi. Eikä tuima tuimemmasti, kipeämmästi kivistä, jotta, koito, kuolisinki, katkeaisinki, katala, näiltä suurilta suruilta, ape'ilta miel'aloilta.
"Jo oisi minulla aika näiltä ilmoilta eritä, aikani Manalle mennä, ikä tulla Tuonelahan: ei minua isoni itke, ei emo pane pahaksi, ei kastu sisaren kasvot, veikon silmät vettä vuoa, vaikka vierisin vetehen, kaatuisin kalamerehen alle aaltojen syvien, päälle mustien murien."
Astui päivän, astui toisen. Päivänäpä kolmantena ennätti meri etehen, ruokoranta vastahansa: tuohon yöhyt yllättävi, pimeä piättelevi.
Siinä itki impi illan, kaikerteli kaiken yötä rannalla vesikivellä, laajalla lahen perällä. Aamulla ani varahin katsoi tuonne niemen päähän: kolme oli neittä niemen päässä ... ne on merta kylpemässä! Aino neiti neljänneksi, vitsan varpa viienneksi!
Kivi oli kirjava selällä, paasi kullan paistavainen: kiistasi kivellen uia, tahtoi paaelle paeta.
Sitte sinne saatuansa asetaiksen istumahan kirjavaiselle kivelle, paistavalle paaterelle: kilahti kivi vetehen, paasi pohjahan pakeni, neitonen kiven keralla, Aino paaen palleassa.
Siihenpä kana katosi, siihen kuoli impi rukka. Sanoi kerran kuollessansa, virkki vielä vierressänsä: "Menin merta kylpemähän, sainp' on uimahan selälle; sinne mä, kana, katosin, lintu, kuolin liian surman: elköhön minun isoni sinä ilmoisna ikänä vetäkö ve'en kaloja tältä suurelta selältä!
"Läksin rannalle pesohon, menin merta kylpemähän; sinne mä, kana, katosin, lintu, kuolin liian surman: elköhön minun emoni sinä ilmoisna ikänä panko vettä taikinahan laajalta kotilahelta!
"Läksin rannalle pesohon, menin merta kylpemähän; sinne mä, kana, katosin, lintu, kuolin liian surman: elköhönp' on veikkoseni sinä ilmoisna ikänä juottako sotaoritta rannalta merelliseltä!
"Läksin rannalle pesohon, menin merta kylpemähän; sinne mä, kana, katosin, lintu, kuolin liian surman: elköhönp' on siskoseni sinä ilmoisna ikänä peskö tästä silmiänsä kotilahen laiturilta! Mikäli meren vesiä, sikäli minun veriä; mikäli meren kaloja, sikäli minun lihoja; mikä rannalla risuja, se on kurjan kylkiluita; mikä rannan heinäsiä, se hivusta hierottua."
Se oli surma nuoren neien, loppu kaunihin kanasen...
Kukas nyt sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon?
Karhu sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan! Ei karhu sanoa saata: lehmikarjahan katosi.
Kukas sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon?
Susi sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan! Ei susi sanoa saata: lammaskarjahan katosi.
Kukas sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon?
Repo sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan! Ei repo sanoa saata: hanhikarjahan katosi.
Kukas sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon?
Jänö sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan! Jänis varman vastaeli: "Sana ei miehe'en katoa!"
Juoksi saunan kynnykselle; kyykistäikse kynnykselle: sauna täynnä neitosia, vasta käessä vastoavat: "Saitko, kiero, keittimiksi, paltsasilmä, paistimiksi, isännällen iltaseksi, emännällen eineheksi, tyttären välipaloiksi, pojan puolipäiväseksi?"
Jänis saattavi sanoa, kehräsilmä kerskaella: "Liepä lempo lähtenynnä kattiloihin kiehumahan! Läksin sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan: jop' on kaunis kaatununna, tinarinta riutununna, sortununna hopeasolki, vyö vaski valahtanunna: mennyt lietohon merehen, alle aavojen syvien, sisareksi siikasille, veikoksi ve'en kaloille."
Emo tuosta itkemähän, kyynelvierus vieremähän. Sai siitä sanelemahan, vaivainen valittamahan: "Elkätte, emot poloiset, sinä ilmoisna ikänä tuuitelko tyttäriä, lapsianne liekutelko vastoin mieltä miehelähän, niinkuin mie, emo poloinen, tuuittelin tyttöjäni, kasvatin kanasiani!"
Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä kultakengän kautosilta maahan alle jalkojensa; vieri maahan maan hyväksi, vetehen ve'en hyväksi.
Ve'et maahan tultuansa alkoivat jokena juosta: kasvoipa jokea kolme itkemistänsä vesistä, läpi päänsä lähtemistä, alta kulman kulkemista.
Kasvoipa joka jokehen kolme koskea tulista, joka kosken kuohumalle kolme luotoa kohosi, joka luo'on partahalle kunnas kultainen yleni; kunki kunnahan kukulle kasvoi kolme koivahaista, kunki koivun latvasehen kolme kullaista käkeä.
Sai käköset kukkumahan. Yksi kukkui: "lemmen, lemmen!" Toinen kukkui: "sulhon, sulhon!" Kolmas kukkui: "auvon, auvon!"
Kuka kukkui: "lemmen, lemmen!" sep' on kukkui kuuta kolme lemmettömälle tytölle, meressä makoavalle.
Kuka kukkui: "sulhon, sulhon!" sep' on kukkui kuusi kuuta sulholle sulottomalle, ikävissä istuvalle.
Kuka kukkui: "auvon, auvon!" se kukkui ikänsä kaiken auvottomalle emolle, iän päivät itkevälle.
Niin emo sanoiksi virkki kuunnellessansa käkeä: "Elköhön emo poloinen kauan kuunnelko käkeä! Kun käki kukahtelevi, niin syän sykähtelevi, itku silmähän tulevi, ve'et poskille valuvi, hereämmät herne-aarta, paksummat pavun jyveä: kyynärän ikä kuluvi, vaaksan varsi vanhenevi, koko ruumis runnahtavi kuultua kevätkäkösen."
Viides runo
Jo oli sanoma saatu, viety viesti tuonnemmaksi neien nuoren nukkumasta, kaunihin katoamasta.
Vaka vanha Väinämöinen, tuo tuosta pahoin pahastui: itki illat, itki aamut, yöhyet enemmin itki, kun oli kaunis kaatununna, neitonen nukahtanunna, mennyt lietohon merehen, alle aaltojen syvien.
Astui huollen, huokaellen, syämellä synkeällä rannalle meren sinisen. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Sano nyt, Untamo, unesi, maku'usi, maan venyjä: missä Ahtola asuvi, neiot Vellamon venyvi?"
Sanoipa Untamo unensa, maku'unsa maan venyjä: "Tuolla Ahtola asuvi, neiot Vellamon venyvi: nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen alla aaltojen syvien, päällä mustien mutien.
Siitä vanha Väinämöinen vetihe venesijoille. Silmeävi siimojansa, katselevi onkiansa; otti ongen taskuhunsa, väkärauan väskyhynsä. Soutoa melastelevi, päähän saaren saauttavi, nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen.
Siin' oli ongella olija, aina siimalla asuja, käeksellä kääntelijä. Laski launihin merelle, ongitteli, orhitteli: vapa vaskinen vapisi, hope'inen siima siukui, nuora kultainen kulisi.
Jo päivänä muutamana, huomenna moniahana kala otti onkehensa, taimen takrarautahansa. Sen veti venosehensa, talui talkapohjahansa.
Katselevi, kääntelevi. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Onp' on tuo kala kalanen, kun en tuota tunnekana! Sileähk' on siikaseksi, kuleahka kuujaseksi, haleahka haukiseksi, evätöin emäkalaksi; ihala imehnoksiki, päärivatoin neitoseksi, vyötöin veen on tyttöseksi, korvitoin kotikanaksi: luopuisin meriloheksi, syvän aallon ahveneksi."
Vyöll' on veitsi Väinämöisen, pää hopea huotrasessa. Veti veitsen viereltänsä, huotrastansa pää hopean kalan palstoin pannaksensa, lohen leikkaellaksensa aamuisiksi atrioiksi, murkinaisiksi muruiksi, lohisiksi lounahiksi, iltaruoiksi isoiksi.
Alkoi lohta leikkaella, veitsen viilteä kaloa: lohi loimahti merehen, kala kirjo kimmeltihe pohjasta punaisen purren, venehestä Väinämöisen.
Äsken päätänsä ylenti, oikeata olkapäätä vihurilla viiennellä, kupahalla kuuennella; nosti kättä oikeata, näytti jalkoa vasenta seitsemännellä selällä, yheksännen aallon päällä.
Sieltä tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi: "Oi sie vanha Väinämöinen! En ollut minä tuleva lohi leikkaellaksesi, kala palstoin pannaksesi, aamuisiksi atrioiksi, murkinaisiksi muruiksi, lohisiksi lounahiksi, iltaruoiksi isoiksi."
Sanoi vanha Väinämöinen: "Miksi sie olit tuleva?"
"Olinpa minä tuleva kainaloiseksi kanaksi, ikuiseksi istujaksi, polviseksi puolisoksi, sijasi levittäjäksi, päänalaisen laskijaksi, pirtin pienen pyyhkijäksi, lattian lakaisijaksi, tulen tuojaksi tupahan, valkean virittäjäksi, leivän paksun paistajaksi, mesileivän leipojaksi, olutkannun kantajaksi, atrian asettajaksi.
"En ollut merilohia, syvän aallon ahvenia: olin kapo, neiti nuori, sisar nuoren Joukahaisen, kuta pyyit kuun ikäsi, puhki polvesi halasit.
"Ohoh, sinua, ukko utra, vähämieli Väinämöinen, kun et tuntenut piteä Vellamon vetistä neittä, Ahon lasta ainokaista!"
Sanoi vanha Väinämöinen alla päin, pahoilla mielin: "Oi on sisar Joukahaisen! Toki tullos toinen kerta!"
Eip' on toiste tullutkana, ei toiste sinä ikänä: jo vetihe, vierähtihe, ve'en kalvosta katosi kiven kirjavan sisähän, maksankarvaisen malohon.
Vaka vanha Väinämöinen tuo on tuossa arvelevi, miten olla, kuin eleä. Jo kutaisi sulkkunuotan, veti vettä ristin rastin, salmen pitkin, toisen poikki; veti vienoja vesiä, lohiluotojen lomia, noita Väinölän vesiä, Kalevalan kannaksia, synkkiä syväntehiä, suuria selän napoja, Joukolan jokivesiä, Lapin lahtirantasia.
Sai kyllin kaloja muita, kaikkia ve'en kaloja, ei saanut sitä kalaista, mitä mielensä pitävi: Vellamon vetistä neittä, Ahon lasta ainokaista.
Siitä vanha Väinämöinen alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin itse tuon sanoiksi virkki: "Ohoh, hullu, hulluuttani, vähämieli, miehuuttani! Olipa minulla mieltä, ajatusta annettuna, syäntä suurta survottuna, oli ennen aikoinansa. Vaanpa nyt tätä nykyä, tällä inhalla iällä, puuttuvalla polveksella! Kaikki on mieli melkeässä, ajatukset arvoisessa, kaikki toimi toisialla.
"Kuta vuotin kuun ikäni, kuta puolen polveani, Vellamon vetistä neittä, veen on viimeistä tytärtä ikuiseksi ystäväksi, polviseksi puolisoksi,
se osasi onkeheni, vierähti venoseheni: minä en tuntenut piteä, en kotihin korjaella, laskin jälle lainehisin, alle aaltojen syvien!"
Meni matkoa vähäisen, astui huollen, huokaellen; kulkevi kotia kohti. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kukkui muinaiset käkeni, entiset ilokäkeni, kukku
